Sivut

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Huh, ohi on!

En ollu intissä, mutta hautajaisissa olin. Melkein pelkäsin parkuvani pääni punaiseksi ja pärskiväni itku-räkää edessä istuvan selkään asti. Se oli kauhukuva, johon en onneksi uskonut itsekään. Silti vähän jännitti, kun oli kuitenkin oman äitin hautajaiset ja miulle lankesi "ilo" lukea muistoteksti surunauhoista. Mutta pokka piti, eka kertaa elämässäni sellaisessa tilanteessa! Olin iloinen, kun en pärskinyt kukkien päälle ja aikaansaanut hysteerisen kuuloisia nieleskelyääniä (sellaisia, joita tehdään paniikissa kun itku EI LOPU ja vielä on lause tai puolitoista lukematta.)

Kyynel vierähti siinä kohden, kun laulettiin "Herra kädelläsi uneen painan pään, kutsut ystäväsi lepäämään. Käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään". Se on niin TOTTA!

Olisin halunnut puhua lyhyesti ja napakasti muistotilaisuudessa siitä, että ei sinne ikivaloon kaikki automaattisesti mene, vaan siihen tarvitaan Jeesuksen veriuhri. Tämä veriuhrihan on jo kunnossa (täydellinen), joten ainoa ihmiseltä vaadittava lippu taivaspaikan lunastamiseen on tämän uhrin vastaanottaminen. Lapsille opetin kesäleirillä, että se on sitä, että Jeesus tulee sydämeen asumaan. Silloin pääsee taivaaseen vaikka olisi millainen lurjus.

Eihän siitä puheenpitämisestä tietenkään mitään tullut, meitsi jänisti ja huomasi puhuvansa naispapin kanssa Pokemon-piirretyistä (joita en ole koskaan edes katsonut...)


1 kommentti:

  1. Hyvä loppu tarinalle.. Ei mene Satun jutut usein niin vakaviksi, etteikö niissä olisi joku pieni pokemonikevennys lopussa ;)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)