Sivut

perjantai 2. lokakuuta 2009

Pohdintoja: Taiteilijan tarkoitus + angsti

Hah! Kyllä sitä taideopiskelijana tulee aina kelattua omaa merkitystään/ tarkoitustaan/arvopohjaansa. Mutu-tuntuma ammattitaiteijoihin on se, että sangen monet ovat enemmän tai vähemmän kiinnostuneita "lihallisuudesta ja kuolemasta". Tämä näkyy tietenkin heidän teoksistaankin, joissa ei groteksia otetta vältellä, vaan siihen pyritään.

Eikä siinä mitään, esimerkiksi Kati Kovácsin näihin teemoihin pohjautuvat sarjakuvat ovat parhaimmillaan hysteerisen hauskoja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, kun vakavasta ja synkästä aiheesta riisutaan huumori pois ja katsojia halutaan lähinnä järkyttää. Tosin tätä sanaa eivät taiteilijat itse käytä, vaan he tekopyhyyttään (?) haluavat "herättää katsojassa ajatuksia".

Tämä tuntuisi olevan tosi yleistä, mutta tämä on edelleen vain omaa mutu-tuntumaani.: jos joku on viime aikoina käynyt vaikka Turun taidemuseossa katselemassa videotaidetta (Gabríela Friðriksdóttirin Tetralógia), on se juuri tällaista. Tai jos joku sattui käymään viime lokakuussa Jyväskylän Holvissa katsomassa videotaidetta, sekin oli juuri tällaista (Htein Lienin Kuolemanselli ja Fixed Food). Ahdistavaa kuvaa, pelottavia äänimaisemia. No vautsi vau. Pitäsikö miun olla ihan onessaan?

Ihan kuin tällaista settiä vääntävät taiteiljat olisivat saman hiekkalaatikon porukkaa niiden pikkupoikien- ja tyttöjen kanssa, jotka yrittävät esittää kovempaa kuin ovatkaan. Pidetään Iron Maiden-teepaitaa päällä vaikka itseäkin se kuva vähän pelottaa. Mutta kun pitää päästä näyttämään, niin!

Kullakin on tietysti lupa luoda juuri niin kuin itse tykkää. Jos ahdistusta pukkaa / ahdistusta haluaa kuvata moni taiteilija yhtä aikaa, niin en toisaalta ihmettele sitäkään. Varmasti pohjalla on aitoakin taiteen tekemisen meininkiä. Mutta kyllä se silti ärsyttää: aina voi olla lähes varma, että jos menee videotaidetta esittävään pimiöön, niin siellä saa kuulla ja nähdä jos minkälaiset murinat ja mörköpöpinät kunnon amatööri-kauhuleffameiningillä.

Itsekin joskus pennumpana yritin olla kovempi kuin olin. Kuitenkin kaikki jotka tuntevat minut, älyävät minut yliherkäksi pehmoksi (joka ei eds kykene katsomaan moisia videoteoksia antaumuksella, koska ahdistuu niistä niin helposti). Ehkä tämä onkin vain napinaa, kun viimeaikainen videotaide on pelottanut pikku-Satua? Onneksi nykyisin osaan olla oma pehmo itseni. Ja olen tästäkin mahdollisuudesta huolimatta sanojeni takana, mitä taiteen lihallisuus & kuolema- teemoihin tulee (ja siihen pahuksen ärsyttävään videotaiteeseen).

Mikä on taiteen tarkoitus? Tai sen arvo? Joku voisi sanoa, että näistä kahdesta muodostuu sen merkitys. Taiteen ei ole tarkoitus hyssytellä, mutta sen pitäisi olla itselleen rehellistä ja välttää tekopyhiä ratkaisuja. Taiteen pitää seistä siinä mielessä omilla jaloillaan, ettei sitä voi valjastaa noin vain jonkin asian juoksupojaksi (kuten propaganda-kuvastossa). Itse aion jatkossakin pyrkiä olemaan oma itseni ja tehdä työni rukoillen, jotta se taide jota teen olisi ihmisille siunaukseksi, lohdutukseksi, iloksi. Surullisia tai ahdistavia aiheita en tietenkään rupea välttelemään, se olisi epärehellistä. Mutta en myöskään ala tehdä niitä väkisin, jotain todistellakseni, voidakseni sanoa "olen kiinnostunut lihallisuudesta ja kuolemasta".

1 kommentti:

  1. Sulla on kaunis blogi:)ja haluisin vierailla täällä jatkossakin?Jos kävisit kommentoimassa tai tulisit lukijakseni(kun täältä en löytänyt sellaista kohtaa)niin löytäisin tänne uudestaankin?Mäkin oon uskovainen.

    Tää on kiintoisa aihe,mitä kirjoitit taiteesta ja siittä miten haluat silläkin tavalla viestittää iloa,lohtua ja siunausta toisille ihmisill.Mutta oikeessa olet siinäkin suhteessa,että joskus pitää käsitellä vaikeempiakin asioita.

    Jännän kuullosta tuo Savo:)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)