Sivut

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Pohdintpja: Turkoosi meri ja päivän kielikuva


Turkoosi, tyyni vesi ja miun uusi pipa :) Neuloin tämän männä viikolla. Onnittelen itseäni uudesta kikasta jonka opin. Se on vähän niin kuin letin tekoa, mutta siitä tuloksena onkin tällainen vohvelikuvio. Tämä on aasinsiltana tämän päivän tekstiin:

Turkoosi on sellaisen veden väri, josta moni talven pimeydessä haaveilee. Kuitenkin oikea elämä muistuttaa enemmänkin suomalaista järveä: tyyni turkoosi on kumma luonnonilmiö näillä leveyksillä, sen sijaan lyijynharmaat vaahtopäät ovat meille tutumpaa katsottavaa. Jos elämä on vesistö, se on todennäköisesti suomalainen järvi, joka eri vuoden- ja vuorokauden aikoina näyttää eri puolensa. Ja se osaa myös myrskytä niin, että heikompia ja vahvempiakin hirvittää. En usko, että kenenkään elämä on alusta loppuun asti yhtä autuasta Välimeren turkoosia.

Siskoni näki painajaista, jossa hän oli veneessä pikkuveljen kanssa. Vene oli juuri tällaisella järvellä ja oli jarkuvasti uppoamaisillaan ja heilui kiikkerästi puolelta toiselle. Hörppäsi välillä vettä. Päivän kielikuva on tässä: jokaisen meidän elämä on vene, joka kiikkerästi etenee järvellä. Jokaisessa veneessä on yhden sun toisenlaista reikää, halkeamaa ja kulumaa, ja äyskäriä pitää käytellä tiheään, jos haluaa viivyttää vääjäämätöntä uppoamista. Sillä jokaisen vene uppoaa jossain vaiheessa, viimeistään siinä vaiheessa kun viikatemies tulee poimimaan päivän saldon.

Mutta älkäähän nyt masentunko, koko jutun pointti tulee vasta tässä: ei se meidän vene yksin siellä järven aalloilla keiku. Siellä on nimittäin kunnon pelastusvene vesillä, joka ajaa tiiviisti jokaisen meidän veneemme vieressä. Tämä vene on täydellinen, ja se kestää minkä tahansa myrskyn. Kuinka voimme pelastua hukkumasta? Vastaus: nousemalla oman veneemme varasta siihen toiseen veneeseen. Ja jokainen maalaisjärjellä varustettu varmaan hoksaa, että siihen pelastusveneeseen kannattaa nousta ajoissa, eikä odottaa seuraavaa myrskyä tai oman veneen lopullista uppoamista. Ei se pelastusvene siitä kulu, vaan se toimii henkivakuutuksena ainoastaan silloin kun älyämme istua siinä. Oman veneen voi ripustaa sinne perään lillumaan köyden varassa siten, että pelastusveneestä tuleekin meille se ensisijainen paatti. Kyllä se oma elämä siellä perässä pysyy.

Joku noheva jo varmaan ratkaisikin tämän kielikuvan koodin.

Pelastusvene on Jeesus. Ainoa, jonka elämä on täydellinen. Jeesuksen kyytiin hyppäämällä voimme ainoastaan selvitä elämästä hengissä. Ainoastaan tämä vene seilaa taivaaseen asti. Niin kauan kuin möllötän omassa veneessäni luottaen omaan erinomaisuuteeni, on uppoaminen täysin varmaa.

Jeesus- veneeseen mahtuvat kaikki. Tulee siekii! Sitten ollaan samassa veneessä matkalla kohti rauhan satamaa.

7 kommenttia:

  1. täällä lukusilla:)ja hyvää mieltä hakemassa!mä oon pariki kommenttia aiemmin jättäny,mutta nyt en löytäny niitä:( jotaki bloggerin oikkujako!!!?
    ihana maalaus tuos aiemmin!!

    VastaaPoista
  2. Malla: oi oi oi! On tainnut joku kommentinsyöjä-bugi iskeä, koska niistä ei ole tullut miulle itselleni edes ilmoitusta :( Mutta tämä ainakin tuli perille, kiitos siitä, samoin kuin kehuista ;)

    VastaaPoista
  3. Taitas kuitenki olla viisaampaa etsiä tukevaa maata jalkojen alle.. On sitä uponnut isojakin laivoja... Sellaisiakin joidenka ei pitänyt upota.
    - Sundman -

    VastaaPoista
  4. Sundman: Kiitos kommentista :) Titanicit ja Estoniat -ikävä kyllä- ovat syvällä pohjassa. Joku vois sanoittaa hengellisen laulun, jonka sanat menis jotenkin, että "Jeesus ei oo Titanicci, je je jee..." tai jotain. Menisköhän läpi...

    No ei vaiskaan, sen sijaan ihan vakavasti puhuen minua kiinnostaa, että miten sie määrittelisit tuon tukevan maan vertauskuvana? Eli toisin sanoen, olen kiinnostunut tietämään, mihin sillä viittaat. Toivottavasti luet tämän, koska en haluaisi jäädä vaille koko näkökulmaasi :) !

    VastaaPoista
  5. Lähinnä viittaan tuolla tukevalla maalla, konkreettisuuteen ja omien ratkaisujen tärkeyteen. Niin pitkään, ku ollaan "laivassa", olipa se "laiva" sitten Jeesus tai Silja Line ei omasta tekemisestä tarvitse murehtia.
    Sinä uskot että "Jeesus-veneessä" elämä menee itsestään eteenpäin ja vastaan tulee mitä tulee, se kaikki on johdatusta tai korkeamman tahtoa.

    Samoin minä uskon ollessani laivassa, (joka minun tapauksessa on todennäköisemmin se Silja) että kapteeni vie minut toivottavasti perille ehjänä. Ja vaikka kapteeni mokaisikin ja ajaisi karille, en pysty asiaan vaikuttamaan. Tämän takia pyrin siirtymään maihin heti kun se on mahdollista. "Tukevalla maalla" pystyy vaikuttamaan enemmän omaan elämään omilla ratkaisuilla ja teoilla. Sitten jos joku menee pieleen, katsotaan peilistä kuka mokasi ja otetaan vastuu omista teoista, eikä sysätä sitä Korkeammalle. Jos taas onnistutaan voi reilusti sanoa: Hyvä Minä!

    Oikeastaan tämän minun asian voi tiivistää sanoihin: Terve ja vahva itsetunto.
    Eli usko itseen ja omiin kykyihin/taitoihin.
    Jos koko ajan kysellään apuja jostain muualta, niin silloin ei ole luottamus omaan itseen aivan kohdallaan..
    - Sundman -

    VastaaPoista
  6. Kiitos, Sundman! Hyvä, että poikkesit täydentämään kommenttiasi.

    Näkökulmasi on hyvä, ja siinä on paljon totta. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihminen on nimenomaan itse vastuussa omista teoistaan. Jokainen kypsä ihminen ymmärtää, että vastuu omista teoista on otettava itse. Olen samaa mieltä myös siitä, että ihminen itse tekee päätökset elämässään. Totta kai tekee! Eihän Jumala päätä ihmisten puolesta, muutenhan olisimme robotteja emmekä ihmisiä. En näe siis tässä asiassa mitään ristiriitaa siinä, onko ihminen uskovainen vai ei. Jumala on luonut maalaisjärjen (ja mieluiten sekä uskovien, että ei-uskovien käytettäväksi).

    Kun sanot minun uskovan, että "Jeesus-veneessä" elämä menee itsestään eteenpäin ja vastaan tulee mitä tulee, se kaikki on johdatusta tai korkeamman tahtoa. Siinäkin olet oikeassa. Uskon todella niin. Mutta se ei nähdäkseni ole pois omasta itsetunnostani, päin vastoin: minusta on paljon totuudellisempaa väittää, että en voi hallita kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, voin vastata vain omasta osastani. Näin ollen itsetuntoni voi rakentua realistisille odotuksille, eikä minun tarvitse vaatia itseltäni mahdottomuuksia.

    En siis näe mitään ristiriitaa uskovaisuuden ja hyvän itsetunnon välillä. Ainakin omassa elämässäni usko on juuri parantanut itsetuntoani: 1) minulla on arvo, joka ei perustu omiin suorituksiini, mikä ei estä minua tekemästä omaa osaani, vaan voin tehdä oman osani VAPAUDESTA käsin, en epätoivoisesta tarpeesta olla hyväksytty; 2) minun ei tarvitse olla jumala, joka pystyy hallitsemaan kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, mikä ei edelleenkään tarkoita sitä, että piereskelisin kaiket päivät hetekan pohjalla; 3) neuvoa on hyvä kysyä, jos ei Jumalalta, niin oppikirjoista tai edes kaverille kilauttamalla. Siinäkään ei ole mitään sen ihmeellisempää.

    Hyvä itsetunto perustuu lyheysti sanottuna siihen, että ihmisellä on realistinen minäkäsitys. Mikä olisi realistisempaa kuin todeta, että olen arvokas, mutta en kaikkivaltias?

    Kirjoittelemisiin :)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)