Sivut

torstai 29. heinäkuuta 2010

Kyllä ihmiset on pimeetä porukkaa!


Ihmiset on kyllä ihan pimeitä välillä. Minä olen ihminen. Minä olen välillä ihan pimeä. Tämä jo lukiossa opittu deduktiivinen päättelykehä osoittautui todeksi äsken. Koko aamupäivän oli tosi hyvä mieli ja kiittelin Jumalaa kolmen päiväkirjasivun verran ja tuntui, ettei sanat riitä ylistämään Jumalaa hänen erinomaisuudestaan. Äsken tulikin sitten tosi paha mieli yhdestä ihan nolosta pikkujutusta. Nyt on sitten yrmy olo ja kaikki kiitollisuus hävisi jonnekin, tilalle tuli naurettava KATEUS ihan tyhmistä asioista. Kaikki tämä parin tunnin sisällä. Ja vasta olin niin kiitollinen omalle kohdalleni annetuista siunauksista ettei mitään rajaa. Nauretaan itsellemme, se on terveellistä ja saa pimeyden näyttämään oikean kokoluokkansa. Eli ei se nyt niin vakavaa ollutkaan. On näköjään taas se aika kuukaudesta.

6 kommenttia:

  1. Voi juku Satu, nyt iskit kovaa. Nolot pikkujutut on pahimpia, ne hävettää kauan eikä niille osaa itse nauraa. Ja usein ne on vielä sellaisia, mitä muut ei edes huomaisi.

    Mäkin haluan niistä yli! :((

    VastaaPoista
  2. Täälläkin on se aika kuukaudesta. Ihan samanmoinen tilanne täällä ollut..hmm..ehkä 3 kertaa tällä viikolla. Välillä on ihan pakko mennä peilin eteen seisomaan ja kysyä, että kuka hitto sä oikein olet?!?
    Onneksi kohta alkaa taas arkirutiini, koulut ja tarhat...jos tuo mielentilakin rauhoittuisi taas :D
    Siunausta ♥

    VastaaPoista
  3. Kiitos, tytöt! Olisin kertonut sen nolon pikkujutun täällä, mutta se olis ollu vielä nolompaa, eli ns. julkista revittelyä... eli annoinpa olla ;).

    VastaaPoista
  4. .. eikä siihen tarvita edes tiettyä aikaa kuukaudesta, että koko maailma mustenee ja kaikki on täynnä paskaa. Sitten kun mies tai joku muu onnekas kysyy, että mitä suren, niin suren vielä enemmän sitä, että mulla ei oo ees hyvää syytä siihen järkyttävään angstioloon!

    VastaaPoista
  5. Niiiin totta! Mut mietin tossa asiaa just kyllä myös toisin päin. (no, tää näin päin ei oo niin tehokas) Mut kattelin pari päivää sitten yhtä kitisevää pikkulasta, jonka jokainen sukulainen ympärillä yritti lohduttaa ja kysyä, että kävisikö näin..? Mitenkään päin ei käyny, ei halunnu jäädä, eikä lähtee. Sitten mummi toi karkkia ja kaikki kyyneleet kuivu hetkessä kun katse kiinnitty yhteen Marianneen. Se siitä. Matka jatku. :) Mietin, että onpa ärsyttävä kakara, ei ollu selkeesti mitään oikeeta marmatettavaa. Sitten tajusin, että olin ite käyttäytyny koko reissun suunnilleen samanlailla. Marissu kaikesta mahollisesta. Ja joku ihan eri taholta tuleva huonoja asioita ratkasematon kiva juttu kun osu kohille, niin elämä taas hymyili! :)
    Ehkä ei olla ihan loogosia surujemme ja ilojemme suhteen. Joskus se voi olla ihan hyväkin, vois muuten maailman murheet alkaa painaa liikaa.. Ja toisaalta on helpompi taktikoida, jos tietää mistä pienistä jutuista ilahtuu. :)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)