Sivut

lauantai 15. tammikuuta 2011

Pohdintoja: Päivän provo (?)

Niin miehän en ole ollut aina uskovainen. Teini-iässä vaiensin pikkisiskoni, joille oli koulussa kerrottu Jeesuksesta. Puuskahtelin, että älkääkä nyt tuollaiseen hömppään uskoko. Hulluja kaikenmaailman Jeesus-hihhulit! En tosin ollut koskaan tuntenut ketään uskovaista :D

Yhtenä vappuna kävin perinteisesti Joensuun keskustassa ystävän kanssa. Silmämunat pullistuivat päästä, kun paikallinen nuorten tanssiryhmä JesusWaySteppers piti tanssiesityksen keskellä toria. Mietin, että noilla viiraa aika pahasti. Oli siellä yksi tuttukin kasvo. Mietin että ai tuokin on tuolla, niin fiksun oloinen muuten...

Ihastuin samana kesänä yhteen 15-vee poikaan. Itse olin 14. Oli taas päässä pyörittelemistä, kun kävi ilmi että jätkähän on täyshihhuli, umpiuskovainen. Joku HELLUNTALAINEN, mitähän ne semmoset on?! Mutta miten fiksu ja kypsä ja kaikin puolin ihan järjissään. Pojan perhekin oli normaali, olohuoneessa ei ollut edes uhrialttaria tai verta oven pielissä ;)

Siitä se ajatus sitten lähti. Puoli vuotta hiillostin tätä miehen alkua, kunnes yhtenä päivänä tajusin, että ei tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin tulla itsekin uskoon. Olin yksin huoneessani ja yötä myöten rukoilin Jumalaa. Sanoin, että jos kerran olet olemassa, niin ota minun elämäni ja anna minulle USKO, koska mie en voi uskoa sinuun jos et auta. Ja Jeesushan auttoi. Usko tuli ns. lahjana, ja se on vain vahvistunut tähän päivään asti. Se on sen verran yliluonnollinen juttu, että en voi siitä kyllä ottaa itselleni mitään kunniaa, tai edes väittää aivopesseeni itseni. Elämässäni on ollut sen verran paljon kolhuja, että aivopesuna saatu usko ei olisi kestänyt. Aivopesty usko ei myöskään paranna sairaita, mitä on myöskin tapahtunut monta kertaa. No tietysti - uskoo ken tahtoo. Mie uskon.

Jeesuksen seuraamisen aloittamista en ole katunut koskaan. Siinä tapahtui jotain outoa, kun tyhjyys sisällä täyttyi. Koko todellisuus alkoi näyttää ihan toiselta, kuin mihin olin tottunut. Ihan kuin silmät olisi auenneet ensimmäistä kertaa.

Kun viikatemies osuu omalle kohdalle, tiedän pääseväni Taivaaseen. En siksi, että olisin (muka) hyvä ihminen, vaan siksi kun sinne päästään vain ja ainoastaan Jeesuksen käsikynkässä. Ei kannata silti odottaa kuolinvuoteelle asti uskonratkaisun tekemistä. Jeesus nimittäin auttaa tässä jokapäiväisessä elämässäkin ihan valtavasti.

Että semmosta! Nythän vaikkapa voit yön unettomina tunteina miettiä, miksi sinäkin ET voisi ruveta uskovaiseksi. Siinä olis ilmainen taivaspaikka ja uusi elämä siullekin, kun vaan ottaisit vastaan.



P.S. Jos olet uskovainen, niin tässä heitän siulle haasteen kirjoittaa oma uskoontulokertomus blogissasi :D


P.P.S. Usko on luja luottamus sen mukaan, mitä ei voi nähdä, ja koko elämän elämistä sen mukaan (tinkimättä).

5 kommenttia:

  1. Jep. Ihme hihhuli oot. Ihmeellinen! Ja vahva on uskosi, nainen! :)

    VastaaPoista
  2. On hienoa että annoit elämäsi Jeesuksen haltuun ennen kuolinvuodetta. Miten paljon olisikaan jäänyt tapahtumatta.

    VastaaPoista
  3. Hei Satu löytyykö vielä tänä päivän ihminen, joka antaa valonsa loistaa! Onnittelen sinua, olet yski harvoista! Teen parannusta! Kiitos, että loistat!

    VastaaPoista
  4. Maria: Eipä sitten muuta kuin kiitosta Herralle, eipä tässä oma hienous kovin pitkälle riitä. kiitos rohkaisusta :)

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)