Sivut

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Pohdintoja: ajatuksia vihasta


Tähän voi mennä sitten tovi. Kannattaa lukea ajan ja ajatuksen kanssa.


"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Ef.4:26

Miusta on hirveän vapauttavaa, ja myös haastavaa, että Raamatussa suorastaan kehotetaan vihastumaan silloin kun siihen on aihetta. Nimenomaan naisille oman vihan ilmaiseminen on kulttuurisesti kielletympää kuin miehille, joiden agrressiivinen käytös ymmärretään helpommin. On tietysti totta, että testosteroni edesauttaa agrressiivisuutta, MUTTA uskon että tytöillä on aihetta vihastumiseen yhtä lailla kuin pojillakin.

Omasta kokemuksestani ja tutkimustiedon valossa näyttäisi vakavasti siltä, että naiset helposti tukahduttavat omat vihantunteensa, koska ne tuntuvat jollakin lailla kielletyiltä tai jopa pelottavilta. Kuitenkin voin omallakin kohdallani sanoa, että tukahduttamani viha kääntyy tosi helposti itseäni vastaan. Tämä voi näkyä erilaisina oireina, kuten syvänä itseinhona, häpeänä, jopa itsetuhoisuutena. Kuulostaako tutulta? Asiaa voi olla vaikea myöntää itselleen, koska nämä eivät ole mitenkään egoa nostattavia asioita.

Eikä naisilla ole tähän yksinoikeutta, varmasti monella miehellä on sama juttu. Riippunee kasvatuksesta ja taustoista aika paljon. Luulen, että osa perheväkivallastakin selittyy vihalla, joka on pitkään kytenyt ja sitten räjähtää kotona - turvallisimpien ja läheisimpien ihmisten vahingoksi. On varmaan paljon helpompi purkaa kauan paisunut paha olo läheisimpiin ja rakkaimpiin ja kuin vihan alkuperäiseen sytyttäjään. Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Ei lyöminen ole ainoa vääryys, vaan viha voi purkautua vaikkapa puolisoon ilkeytenä, halveksimisena, pihtaamisena, nalkuttamisena, mustasukkaisuutena...



Siis, vihastu, mutta älä tee syntiä. Eli ei kannata motata henkilöä, joka loukkaa sinua. Toisaalla Raamatussa Jeesus kehottaa sitä vastoin meitä kääntämään toisenkin posken meitä lyöneelle. Minusta tässä on hirveän tärkeä pointti: miten minä mukamas voin kääntää toisenkin posken minua lyöneelle, ellen ENSIN tunnusta, että tuo tyypihän loukkasi minua! Miun on tosi vaikeaa myöntää itselleni, että minua on loukattu, koska helposti yritän selitellä asiat parhain päin, ettei vaan se kauhea kauhea kauhea viha nostaisi rumaa (?) päätään. Mutta kun! Pitäisi olla REHELLINEN myös tällaisessa asiassa.

Eli. Kaikilla on vihan tunteita ja aihetta vihaan. Naisillakin. Ja uskovaisilla! Huiiii! Ei Jumala käske meitä istumaan hiljaa nurkassa. Kuinka voimme puolustaa edes oikeaksi katsomaamme asiaa, ellemme osaa puolustaa itseämme? Jumalakin vihaa: vääryyttä. Niin meidänkin pitäisi. Myös itseemme kohdistuvaa.

Uskovaisten (tai muidenkaan) ei pitäisi olla hajuttomia ja mauttomia viha-asiassa, vaikka mieli tekisi. Meidän pitäisi olla rehellisiä itsellemme ja Jumalalle. Kuinka meissä voi tapahtua muutosta hyvään, ellemme tunnista itsessämme edes perustavanlaatuisia tunteita ja opettele käsittelemään niitä rakentavasti? Viha olisi tärkeää tunnistaa itsessään, ennen kuin se paisuu ja kääntyy itseä, tai niitä kaikista rakkaimpia vastaan.


Viha voi tuntua myös nololta tunteelta (Olenhan uskovainen / No eihän se nyt pahaa tarkoittanut / Mitä mie nyt pienistä suutun...)Vihan käsittelemisestä itse kokeiltua:

1. Vihan tunnistaminen ja tunnustaminen (jos ei tunnustakaan vihan kohteelle vihaavansa tätä, mikä ei aina ole viisasta, niin ainakin se pitää tunnustaa itselleen ja Jumalalle.)

2. Vihan käsitteleminen (Jumalan avulla ainakin miulle helpointa): Kuinka vihan tunne vaikuttaa minussa, muuttuuko esim. kärpänen härkäseksi jonkin lapsuuden trauman nostaessa päätään?

3. Vihan patoutumisen ja piiloutumisen ehkäiseminen myöntämällä, esim. että minua kohtaan on toimittu väärin.

4. Myöntäminen on vaikeaa, jos vihan aiheuttaja on itselle läheinen, kuten omat vanhemmat, joille lapsi luonnostaan on lojaali. Konfrontaatio tarkoittaa sitä, että joku asetetaan vastuuseen jostakin. Voin asettaa esim. oman äitini vastuuseen siitä, että hän on tosissaan tehnyt virheitä kanssani (kukapa vanhempi ei olisi sössinyt jossakin?) Vaikka äiti on jo haudassa, ovat tehdyt vääryydet silti edelleen piikkinä lihassa. Anteeksiantamiskeskustelu ei aina ole mahdollista vaikka kuoleman tai toisen osapuolen persoonallisuushäiriön takia.

5. Anteeksiantaminen. Ei ole tunne, vaan päätös. Vaikka joka halvatun päivä, kun asia nousee uudelleen mieleen. Itse voin antaa jotkin asiat anteeksi vain Jumalan avulla. Uskon, että kaikilla on tällaisia asioita elämässään, jossa oma anteeksiantamiskapasiteetti ei vain riitä.

6. "Annan anteeksi, mutta en unohda" ei ole kovin reilu asenne. Jos antaa anteeksi, niin antaa anteeksi ja piste. Se ei tietenkään tarkoita idiotismia, eli jos kuviteltu Masa hakkaa kuviteltua Maijaa, ei Maijan tietenkään kannata anteeksi annettuaan "juosta uudelleen ja uudelleen nyrkin tielle," vaan pitää itsensä turvassa.

7. Miksi pitäisi antaa anteeksi? Anteeksiantamattomuus sitoo uhrin siinä missä vihan aiheuttajankin. Uhri menettää elämänsä katkeroitumalla.

8. On inhimillisesti ottaen täysin anteeksiantamattomia asioita, esim. jos joku vahingoittaisi lastani, minulla olisi täysi työ olla kostamatta. Mitäs arvoisa blogin lukija miettii, onko silti mahdollista antaa anteeksi ja pitäisikö edes. Mitä anteeksiantaminen tällaisessa tilanteessa tarkoittaisi? Jumala itse antaa meille kaiken anteeksi (vaikka naulaisimme hänen Poikansa ristiin). "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meitä vastaan rikkoneille."

Ja lopuksi. Aggressio on ns. neutraali tunne siinä missä pelko, suru ja ilokin. Itse ratkaisemme, mitä tällä tunteella teemme. Aggression voi kanavoida myös oikein: heikomman puolustamiseen, itsensä suojelemiseen, luovuuteen, vääryyden vastustamiseen.


Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta. Siunausta viikonloppuusi :)


Kirjallisuutta:

Raamattu, tietystikin
"Ahdistava armo" Tapio Kyyhkynen
"Nainen ja viha" Elina Reenkola
"Suomalaisen lapsuuden haavat" Martti Paloheimo
"Perhesalaisuudet - vaikenemisesta vapauteen" Sirkku Suontausta - Kyläinpää
"Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä. Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä'" Karyl McBride


P.S. Jos vihaansa ei tunnista, se voi valua ulos myös myrkyllisyytenä jota ei itsekään huomaa, esim. selän takana puhumisena ja mustamaalaamisena, jonkun syyttömän eristämisenä ryhmän ulkopuolle jne.
P.P.S. Vihaa on turha romantisoida. Voin kuvitella nolon tilanteen, jossa joku kännipäissään brassailee "omalla tukahdutetulla vihallaan". Se on vain noloa. Jos ja kun vihan tunnistaa itsessään, sitä 1.) ei pidä tukahduttaa hyvän ihmisyyden nimissä, 2.) ei myöskään alkaa puolustaa itseään ylilyövällä tavalla (saan talloa muut jalkoihini, koska olen ollut aina liian kiltti, vaan enpä ole enää!), eikä 3.) tunnustaa viha ja jäädä jumittamaan siihen herkulliseen itsesäälin ja koston ajatuksien lammikkoon, jotka vihasta syntyvät. Eli ihan tylysti ja ilman mitään romantisointeja tunnustaa faktat niin kuin ne ovat ja sitten prosessoida homma reilusti itsensä, Jumalan, ja ehkä sen "minua vastaan rikkoneenkin" kanssa.

7 kommenttia:

  1. Hyvä teksti, kiitos. Mä käyn tuollaista kehää läpi aina silloin tällöin, ja kohde on läheisistä läheisin, oma poika. Oon miettinyt, että kuinka kamala oon asteikolla 9-10, kun joudun aika ajoin tunnustamaan, että vihaan sitä. Tai tunnen vihaa. Suurta turhautumista, joka ei löydä enää muuta kanavaa kuin vihan. Mutta oon yrittänyt pitää itseni alun raamatunlauseen mukaisena, etten joutuisi mitään katumaan, jos vaikka menettäisin pojan. Vihaa en voi katua, se on tunne siinä missä rakkauskin, ja kyseinen poika herättää rakkaudenkin voimakkaampana kuin kukaan muu ennemmin. Ääripäiden poika, opettanut äitilleen tunteita laidasta laitaan.

    VastaaPoista
  2. Taina, kiitos :) sie oot niin rohkea ja vilpitön!

    VastaaPoista
  3. Aamen!

    Itse olen kamppaillut lapsesta saakka persoonaan juurtuneen syvän häpeän kanssa ja asiat ovat alkaneet saamaan nimiä kun olen terapian avulla ja kirjallisuutta lukemalla selvittänyt taustastani kumpuavaa tuskaa.

    Vihaa en ole koskaan osannut näyttää kuin ihmisille jotka tunnen hyvin.äitini kanssa ovat välit olleet vaikeat koska äiti ei ole kestänyt pieniäkään vihanpurkauksiani lapsena vaan minut on pakotettu olemaan aina kiltti. Huonoista suorituksistani on saattanut seurata aina äkillinen raivokohtaus ja muistan sen pelottaneen. Opin lapsena huonon tavan peitellä ja valehdella asioista jotta äiti ei suuttuisi. Olen saanut sellaisen vanhanajan kurikasvatuksen.

    Hyvin sanoitit näitä monelle naiselle henkilökohtaisia kipupisteitä! Ei turhia pohdintoja.

    VastaaPoista
  4. Olen oppinut terveen vihastumisen merkityksen tietyissä asioissa rakkautena ja suojeluna. Vanhempi tottakai vihastuu lapselleen jos lapsi satuttaa toista tai tekee jotain tahallaan mikä aiheuttaisi kohtalokkaan riskin. Jumalakin vihastuu meihin silkkaa rakkauttaan jos meinaamme tuhota itseämme tai olemme muuten tottelemattomia ihan tietoisesti. Se on syvää huolta ja täydellisen ymmärrettävää. Vihalle on paikkansa, mutta eri asia on tapa vihastua joka pikkuasiasta. "Olkaa hitaat vihaan..." sanotaan Raamatussa, joten on tarkkailtava itseä mistä on todella aihetta suuttua ja missä koittaa hillitä vihantunnetta.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Hannallekin! Niin kuin yleensä, teksti lähti itselläkin omista kokemuksista. Negatiivisten tunteiden näyttäminen, jopa niiden kokeminen on ollut lapsuudenkodissani "pannassa". Tässä nyt sitten puretaan vyyhteä, ettei samat ongelmat siirtyisi seuraavalle sukupolvelle ja että itselläkin olisi helpompaa :)

    VastaaPoista
  6. Kirjoitit kyllä niin asiaa ja niin hyvin! Nää on niitä asioita, jotka pitäis mun mielestä opettaa saaranaspöntöstäkin just tälleen elämänläheisesti eikä vain Raamatunjakeina. Harva kuitenkaan uskaltaa edes puhua koko asiasta!

    VastaaPoista
  7. Kiitos! Tosi hyvä kuulla. En haluaisi käyttää turhaan omaa, enkä muidenkaan aikaa näihin sepustuksiin, niihin kuitenkin menee just sitä AIKAA, kallisarvoista :D Eli ei menny hukkaan. Jes!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)