Sivut

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Pohdintoja: vääristynyt jumalakuva 3/5

Aiemmin kirjoitetut osiot TÄSSÄ ja TÄSSÄ.

VÄÄRISTYNYT JUMALAKUVA 3/5
Kauas vetäytyvä Jumala

Alkupalaksi: SOVITUS VANHASTA KUNNON VIRRESTÄ "HERRA KÄDELLÄSI" , joka sopii teemaan kuin nenä päähän.


”Jumala on tuonpuoleinen hahmo, joka ei ole kiinnostunut elämästämme maan päällä.” Tällainen ajattelumalli on yleinen kristityissä maissa, kuten koti-Suomessamme. Jumala ei ikään kuin kuulu arkeemme, vaan hänet vedetään kaapista vain kulttuuriin kuuluvissa sosiaalisissa tilanteissa. Esimerkiksi häissä, tai vielä yleisemmin hautajaisissa, ristiäisissä ja niin edelleen.

Monet ihmiset hahmottavat Jumalan virheellisesti kauas vetäytyväksi. Tunnustan: mie myös! Nyt oireet tässä myös sinun tutkittavinasi. Kuulostaako tutulta?

Vaikka ihmisten kokemus Jumalasta on niin etäinen ja poissaoleva, on Jumala kuitenkin läsnä erilaisissa pyhissä toimituksissa (ristiäiset, hautajaiset...). Olkoon ne sitten kuinka kulttuurin sanelemia tilaisuuksia tahansa. Näissä tilanteissa ihmisen kokema Jumalan läsnäolo ja aito läheisyys voivat tuntua ahdistavilta. Ja miksipä ei tuntuisi? ”Jumala saa olla olemassa, kunhan ei tule MINUN tontilleni!” voi olla monen suomalaisenkin asenne. Tai siltä ainakin miusta vaikuttaa.

Ehkäpä ihmisen on helpompi käsitellä vaikeita elämään kuuluvia asioita siten, että ne "eivät tule iholle asti". Tällainen etäisyyden ottaminen voi tuntua ihmisestä turvalliselta. On helpompi katsella ja arvioida asioita sivustaseuraajan roolista, kuin astua itse tilanteeseen. Tämä pätee myös, mitä tulee ihmisen suhteessa Jumalaan. Hautajaisissa ja ristiäisissä puhuttavat hengelliset asiat on helppoa ja turvallista ajatella vain yhteisöllisinä ja hierarkkisina käsitteinä.

Tällainen asenne on varovaisuudessaan vähän huono. Ihminen ei anna itselleen tilaisuutta uuteen, koska pelkää liikaa vanhan menettämistä. Mitä Jumalan tuntemiseen tulee, siinä uudeksi tuleminen kuitenkin löisi vanhan laudalta 100 – 0. (Mutta kylmä uskonnollisuus on vain säälittävä varjo siitä, mitä oikea Kristuksen henkilökohtainen tunteminen on. Tähän pyrin itsekin, askel kerrallaan. Herra minua auttakoon, koska itse en voi. Ja on hän jo auttanutkin, en voi vetää itselleni tästä mitään meriittiä.)

Meidän ihmisparkojen tuntuu olevan hirveän vaikea tajuta, että on olemassa Jumala, joka oikeasti rakastaa jokaista YKSILÖÄ ja välittää hänestä SELLAISENAAN. Tällainen rakkaus menee yli hilseen.

Joku pitää Jumalaa tietoisesti etäällä itsestään. Tällainen ihminen on lukossa, mitä rakkauteen tulee. Jumalan armo ja rakkaus eivät ”avaudu” ihmisen kokemusmaailmassa. Tällöin taustalla voi olla lapsuuden haavat, esimerkiksi lapsuuskodin rakkaudettomuus tai yleinen tunnekylmyys.

Esimerkiksi: jos lapsena on pitänyt aina toteuttaa vanhempien toiveet, voi ihmisen omista suorituksista piittaamattoman Jumalan läsnäolo tuntua ”tyhjyyden tunteena”. Tämän olen tunnistavinani itsestäni. Tällaisen taustan omaavasta ihmisestä voivat kaikki muut uskonnot, kuin kristinusko, tuntua kiehtovammilta. Ne ikään kuin käyvät ihmisen luonnolliseen järkeen ja kokemukseen siitä, että rakkaus ja armo ovat ansaittavia asioita. Mutta vain ja ainoastaan kristinuskon radikaalius on siinä, että Jumala rakastaa ihmistä huolimatta hänen omasta yrittämisestään.

Tyhjyyden tunne voi olla seurausta myös siitä, jos on lapsena joutunut olemaan ”toisen minän jatkeena,” eli esimerkiksi perheessä, jossa vanhemmalla on ollut narsismia. Tällaisessa kodissa lapselle ei sallita omia tunteita, saati niiden ilmaisemista. Ihmisellä, jolla on tällainen tausta, saattaa olla puolustus- ja suojautumiskäyttäytymistä Jumalankin rakkautta ja läheisyyden tunnetta vastaan. Varsinkin, jos tunteet on lapsena nujerrettu voimakkaasti. Taustalla voi olla myös kokemus hylätyksi tulemisesta, joka myöhemminkin voi laukaista itsesuojelumekanismit. (Tällä tavalla ihminen ei suojaudu vain Jumalan rakkaudelta, vaan haavoittuneisuus todennäköisesti näkyy myös ihmissuhteissa.)

Lopuksi: todellisuudessa Jumalan kosketuksen ulkopuolella pysyttelevä ihminen tarvitsisi rajatonta Jumalan läheisyyden kokemusta. Miksi? Kyse on ennenkaikkea
1) pelastumisesta (joka antaa elämänsä Jeesukselle, pelastuu eli pääsee kuoltuaan taivaaseen) ja
2) ihmisen nykyisen elämän kyvystä nauttia siitä tasapainoisesti rakastavien ihmisten ympäröimänä.

Mahdollisuus uskoa elävään ja rakastavaan Jumalaan ratkaisee hänen syvimmän ongelmansa: hylätyksi tulemisen tunteen (linkki 1 ja 2).

Uskallatko sinä luottaa siihen, että Jumala haluaa tulla lähellesi? Itsekin tässä opettelen luottamista. On niin vaikea uskoa, että Jumala välittää minusta. Mutta onneksi usko ei ole tunneasia. Raamattu kertoo Jumalan rakkaudesta, JOPA MINUA KOHTAAN, ja siitä voin päivittäin varmistaa tosiasiat! On se vaan käsittämättömän hienoa: sen pohjalle kun rakentuu koko elämä, olemassaolemisen oikeus, sisäinen rauha.




Herra on kaikessa oikeamielinen, hän on uskollinen kaikissa teoissaan. Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi, sitä joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa. (Ps. 145: 17 - 18.)

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. (Ps. 34: 19.)

Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan. (Ps. 73:28.)

Niissä, jotka ovat minua lähellä, minun pyhyyteni tulee näkyviin, ja koko kansa saa oppia tuntemaan minun valtani ja voimani. (3.Moos. 10:3.)



P.S. Tämän ja tulevien vääristynyt jumalakuva-tekstien pohjalla vaikuttaa Tapio Kyyhkysen tänä vuonna julkaistu loistava opus "Ahdistava armo". Eli ajatukset ovat sieltä hyvin pitkälti. Kannattaa lukea itse teos, se on tietysti parempi kuin nämä miun omilla pöpinöillä maustamat lainaukset.

P.P.S. Siunausta loppuviikkoon, osallistupa arvontaan (ks. edellinen postaus, viim. 19.5.2012)!

6 kommenttia:

  1. Ihanaa, kun puit miunkin ajatukset noin sievästi sanoiksi. Aina kun mie yritän jotain herättelevää tekstiä kehitellä se on lähinnä BELIEVE OR DIE-tyylistä agremättöä :D Odotan innolla seuraavia tekstejä. Blogimaailmassa on puolensa, kun se on auki kaikille. Kirja pysyy kirjakaupassa, eikä se joku, jonka pitäisi tämä lukea, tule koskaan avaamaan sitä :) siispä: Jee!

    VastaaPoista
  2. Heh, agremättöä :D Kiva, kun kelepaa ja lisäähän tosiaan tekstiä pukkaa. Kiitos tsempistä!

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus taas! Näistä tunnistaa itsensä.
    Odotan jatkoa.
    2/5 -osassa kommentoin kipuillen yleistä tekemättömyyttäni ja liiallista lepäämistäni (laiskuutta siis).
    Pelkästää armon varaan jäävä, miten se sopii oikealla ja vasemmalla puolella olevien-kertomukseen? Toiset olivat käyneet katsomassa vankeja ja sairaita jne.

    VastaaPoista
  4. Kirsti, kiitos molemmista kommenteista! Täähän tää ongelma vähän tuppaa itselläkin olemaan, että mukamas laiskana sitä ollaan. Ja jos ihmisiltä ympärillä kysyy, niin ainahan mie oon heidän mielestään tekemässä jotakin - paitsi sitte niiden mielestä, joiden mielestä minun pitäisi tehdä vieläkin enemmän.

    Olen myös ainakin kahden hyvän ystävän kohdalla huomannut, että he pitävät itseään vilpittömästi laiskoina. Mutta he eivät todellakaan ole sitä! Ehkäpä siekin olet liian ankara itsellesi... mikähän ahkeruuden mittausväline siulla on käytössäsi ;)

    Mie en ainakaan ehdi tai RIITÄ tai KYKENE kaikkeen mihin "pitäisi". Mutta eipä me taivaaseen mennäkään täydellisen todistuksen ansiosta, vaan Kristuksen täydellisen sovituksen kautta. Kaikki muu on legalismia ja ihmisen omaan suorittamiseen perustuvaa taivasuskoa.


    Se on vaan huono homma, kun ei vuorokaudessa tunnit riitä ja pitäisi ottaa aikaa vain olemiseen. Olen opetellut "vain olemista" jo monta vuotta ja melkein osaan! Siis melkein! Siitä iloitsen...

    VastaaPoista
  5. Kiva kun vastasit minulle! Hyvin vastasitkin!
    Siunausta elämääsi!

    VastaaPoista
  6. Kirsti: Toivoisin, että osaisin vastata paremmin ;) Illalla vielä mietiskelin, että tuohon tekemiseen ja tekemättömyyteen liittyy monesti harhakuva siitä, mikä on "oikeaa" tekemistä. Mutta mehän palvelemme Jumalaa koko elämällämme? Jos meidän tulee kiittää Jumalaa kaikesta, eikös silloin pihan peraaminen, postin hakeminen auringossa, naapurille hymyileminen, kaupassa myyjän tervehtiminen ole Kristuksen kunniaksi elämistä? Vai :) ? En voi uskoa, että "oikea tekeminen" rajoittuisi vain esimerkiksi vapaaehtoistyön tekemiseen. Olen itse tehnyt sitä uupumiseen saakka aikaisemmin. Nykyään olen aika varma siitä, että vaivani meni jossain määrin hukkaan: yritin omassa voimassani tehdä asioita kelvatakseni Jumalalle. Nyt öhmötän kotona vauvan kanssa, ja tuntuu kuin olisin jotenkin enemmän perillä siitä, että Kristuksen antama elämä on tässä, hoitaessani arjen touhuja.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)