Sivut

lauantai 23. helmikuuta 2013

Pohdintoja: Itsesääliä lapsijonon kärjessä


Itsesääli on tunne, jolle on helppo antaa pikkusormi. Kohta se vie kainaloa myöten. Itseään sääliessä viha kohdistuukin yllättäen, ei itseen, vaan muihin ihmisiin.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan taipumus odottaa, että kaikki tarpeemme täytetään. Pyytämättä. Jonkun muun pitäisi tietää, mitä haluan, vaikka en itse tietäisikään. Olla pienestäkin vinkistä valmis lepyttelemään, oli syypää kuka tahansa, vaikka sitten minä itse.

Kuin sylilapset kaipaamme hoivaavaa emoa, joka puhaltaa kun tulee pipi, laittaa peiton päälle nukkumaan mennessä, kysyy mitä kuuluu. Tai pyytää meiltä anteeksi koko maailman pahuutta.

"Kun äiti teki kuolemaa sairaalassa, K ajatteli, kun hän tiesi loppunsa lähestyvän, hän ei katsonut minua vaan jotakuta joka seisoi minun takanani: omaa äitiään tai äitinsä haamua. Minulle hän oli nainen, mutta itselleen hän oli yhä lapsi, joka huusi äitiään pitämään häntä kädestä ja auttamaan häntä. Ja hänen äitinsä, siinä salaisessa elämässä jota me emme näe, oli myös lapsi. Minä olen lähtöisin loputtomasta lapsijonosta." *


Kunpa itsesäälin raskaan hirren omassa silmässä voisi todeta ilman siitä seuraavaa lamaantumista.

Kristuksen ristissä on myös poikkipuu, voin kuvitella sen paikalle tämän minun silmähirteni. Samalla on lakattava kaivamasta rikkaa lähimmäisen silmästä: hänen, joka ei ollut minulle kaikkivoipa "äiti". Tässä lapsien jonossa on jokaisen otettava itsestään vastuu, nähdä itsesäälin noidankehä ennen kuin se syttyy täyteen liekkiin.

Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.




* J.M. Coetzee 1983:  "Michael K:n elämä"