Sivut

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Runo mahlana virtailee


Valokuvia, Risto Rasaa ja  Tuomas Anhavan suomentamia haikuja.




Ilta,
päivän vedos.
- R.R.



Kapea joki:
pienet laiturit melkein tavoittavat
vastarannan.
 - R.R.



Yön tullen, mennen
puron rannalla tässä
erotin tarkkaan jokaisen pohjakiven,
niin kirkkaasti paistoi kuu.
- Tuntematon




En millään muista -
Tuntuu aivan kuin joku
olisi käynyt
täällä, tullut ja mennyt
sillä aikaa kun nukuin.
- Kotomichi



Haljenneessa hopeapajussa
tähyän ensimmäiseen oksanhaaraan,
päivänvaloon.
Yöllä vanne kirpoaa, vaijerit katkeavat.
Näen pajun unta.
- R.R.



Viime kesän vastaavan päivityksen tlöydät TÄSTÄ.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Puolitoistavuotias


Olipa hyvä, että ehdin räpsäistä edes muutaman otoksen mukulasta merkkipäivän tiimoilta. Tätä ennen naama oli kuin Notre Damen kellonsoittajalla itikanpuremien vuoksi. 

Kasvot ehtivät olla siloiset vain jokusen päivän: tänään poika juoksi silmänalusensa suoraan terävään pöydänkulmaan. Voi sitä huutoa kirkon perällä, ei johtunut karismaattisesta saarnasta se. 

Kirkossakäyminen on nykyään niin lokoisaa, kun voimme lompsotella korttelin päähän luterilaiseen kirkkoon. On niin idyllistä, kun kirkonkellot kutsuvat!



Tässä myös yleispäteviä touhukuvia. Potretteja en ehtinyt ottaa tämän kummemmin, vauhtia oli liikaa ja kärsivällisyyttä vastapainoksi liian vähän.


Kirkon kupeen kääpiövuorimännyt muodostavat pikkuruisen seikkailumiljöön.


Juhannuskylpylä grilliherkkujen äärellä ei ollutkaan 100% varmuudella tarpeeksi viihdyttävä.

Kesän mehevin osuus alkaa!


Juhannus meni, mutta älä huoli! Ei kesä vielä lopu, nyt se vasta todella alkaa.








Eikä pieni sadekaan haittaa...




...koska sitten paistaa taas, ja kukat ryöppyävät hervottomaan kasvupyrähdykseen!



perjantai 14. kesäkuuta 2013

Piirros: havannankoira


Ystäväni osti pikkuruisen havannalaisen kullanmurun. Piirsinpä hänet harjoituksen vuoksi ja omistajansa iloksi.


torstai 6. kesäkuuta 2013

Pohdintoja ja kollaaseja: Kristus vai... Krishna?

(Omistettu K.K.:lle.)


Keväällä luin Seija Vilénin krjan, joka kertoi hänen kokemuksistaan krishna-liikkeessä. Kirja oli taidokas, ja siitä jäi hieman sydäntä kylmäävä olo. Syy oli lähinnä siinä tavattoman osuvassa kuvaustavassa, jolla Vilén kertoi Krishnan palvontaan liittyvistä ajatusmalleista ja maanisesta ylistämispakosta, pakonomaisesta kiinnostuksesta Krishnasta kertoviin umpitylsiin kertomuksiin, johtajien auktoriteetista, omistautuneisuudesta viimeiseen kookospalloon asti, jatkuvasta kognitiivisesta ristiriidasta itsen kanssa, itselle selittelyn pakollisuudesta silloin kun homma ei vain toimi mutta sitä ei voi itselleen myöntää.

Nämä kuvaukset olisivat tuskin hirvittäneet niin paljon, jos minulla ei itselläni olisi kokemusta ns. lakihenkisestä uskonnollisuudesta. Voin tässä nimittäin avoimesti tunnustaa, että oma kristinuskoni on ollut erittäin paljolti yhteneväistä sen uskonnollisuuden kanssa, jotta Vilén pelottavasti kirjassaan kuvaa.


Tällaisen tilanteen hankaluus perustuu siihen, että uskonnon harjoittaja kokee syvää kiintymystä maailmankatsomustaan kohtaan ja muu uskonnollinen yhteisö ympärillä jakaa saman kokemusmaailman. Toisaalta myös uhka rangaistuksesta tuonpuoleisessa on tehokas pelote. Kollektiivisesta tajunnasta irroittautuminen edellyttää omien aivojen rohkeaa käyttöä. Tämä voidaan kuitenkin estää monella tavalla ulkoa päin – useimmiten ihminen kuitenkin osaa pettää itseään aivan itsekin.

Nykyisin uskonnollinen vakaumukseni on muuttunut paljon siitä, mitä se oli esimerkiksi viisi vuotta sitten. Silloin juoksin ahdistuksissani pakonomaisesti (kristillisessä) seurakunnassa vapaaehtois- ym. hommissa jopa viitenä – kuutena päivänä viikossa. Olin loppuunpalamisen partaalla. Tämä ei ollut kenenkään muun kuin oma vikani. Jokin minussa ihmisenä sai aikaan maanista uskonnollisuutta, joka ei poikennut Vilénin kuvaamasta Krishnan palvonnasta muutoin kun uskonnon NIMEN verran.



Uskovaiset voivat olla petoja toisilleen. Monesti ovatkin. Jos joku erehtyy ajattelemaan omilla aivoillaan, puhumaan ajatuksistaan ääneen ja - hirveää - opiskelemaan, lukemaan, kehittämään älyään, sitä joissakin piireissä pidetään harhateille vievänä kauhistuksena. Pahimmillaan tällaisesta "kriitikosta" aletaan juoruta selän takana. Häijyä tekee, kun fiksutkin uskovaiset tulevat asettaneeksi vastakkain Jumalan tahdon seuraamisen ja järjenkäytön. Tämähän on lahkolaista! Ja minä puhun omasta uskonnostani! Tällaisesta aivot narikassa -hihhuloinnista on tehtävä kertakaikkinen pesäero, tai emme eroa krishnalaisista kuin kookospallon verran.

Miksi koen tilanteeni nyt niin erilaisena? Syy on jotenkin nolostuttavan itsestäänselvä. Olen vasta hiljattain ymmärtänyt evankeliumin merkityksen. Se on kuitenkin se osa kristinuskosta (oleellisin osa), joka tekee eron kaikkiin muihin maailman uskontoihin, muun muassa jo mainitsemaani krishnalaisuuteen.

Ihmisen luonnollinen oikeudentaju ja uskonnollisuus vaativat suorituksia ja hyviä tekoja. Jos kristinuskon ydinsanomaa armosta ei ymmärrä, jää kristinusko yhdeksi vaatimuksilla ladatuksi uskonnoksi muiden joukkoon. Uskonnot ympäri maailman syntynevät ihmisen hengellisestä kaipuusta, joka tietenkin mukautuu ihmisen käsitykseen hyvän ansaitsemisesta omien tekojen seuraamuksena. Sen sijaan evankeliumi, ilosanoma, kristinuskossa loukkaa ihmisiä. Se on sanoma Kristuksesta, joka kantaa ihmisen syntitaakan ilman ihmisen omaa vaivannäköä. Tämä käy ihmisen luontaiselle oikeustajulle. Se suorastaan loukkaa: ”Pitää sitä nyt muutakin tehdä kuin uskoa, Raamattua ainakin lukea ja rukoilla ja evankelioida ja  rakastaa lähimmäistä ja rakastaa Jumalaa”. 

Mutta sanonpa sen suoraan: olen syntiinlangennut, siksi en kykene rakastamaan Jumalaa, saati lähimmäistäni. En usko, että syntiinlangenneesta ihmiskunnasta kukaan todella tähän kykenee. Yritys voi olla hyvä ja ajatuskin OK, mutta aina jossakin kohti niinsanotusti kosahtaa. Jos lain rikkoo pienessäkin kohti, on syyllinen kaikessa.


Kuitenkin sen ymmärtäminen, että kaikissa tekemisissäni, jopa hyvissä teoissani, on jotain vikaa (motiiveissani, asenteessani...) asettaa minut vakavalle paikalle. Jos minulla ei olisi sanomaa kertakaikkisesta anteeksiannosta, joka ei nojaa omiin ansioihini, kuinka voisin ikinä tunnustaa itselleni epäkelposuuteni? 

Jos minulla ei ole syntien anteeksiantoa, kuinka voisin välttyä puolustelemasta itseäni jatkuvasti? Tätähän itsensä puolustelua harrastavat niin uskovaiset kuin ateistitkin. Uskovainenkin aina haluaa löytää itsestään jotakin hyvää - tämähän on suurta ylpeyttä! Mihin tarvitsen Kristusta, jos jo olen niin mainio, että jopa kykenen rakastamaan Jumalaa koko sydämesäni. Valehtelua! En pysty.

Tällaisen syntitaakan kanssa ei voisi elää, vaikka tekisin sata hyvää työtä päivässä.

Ja siitä ajattelemisesta ja järjenkäytöstä: mitä pelättävää siinä on, kun Jumala kerran on todellinen. Kopsahtaako hän kenties valtaistuimeltaan, jos kritisoin jotakin uskovaisten tapoja. NO EI KOPSAHDA! Hän on täysin suvereeni, ajattelin minä hänestä tai seurakunnasta mitä tahansa. Kristus on se, joka vain vastaanotetaan tyhjin käsin. Mikä tahansa muu jumala valitaan. Valittavissa oleva jumala ei voi olla todellinen.

Evankeliumin ihanuus on siinä, että se sallii rehellisyyden itselle ja muille. Ilosanoma ei ole ilosanoma, jos se edellyttää ihmiseltä suorituksia. Ilosanoma se on siksi, että Kristuksen sovitustyö minun syntieni edestä ristillä RIITTÄÄ. Minä en. Jumalan voima ei ole sitä, että voisin sen avulla elää siivoa elämää. Jumalan voima on syntien anteeksi saaminen yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.



P.S. Enemmän Vilénin teoksesta TÄÄLLÄ
P.P.S. Haluan sulta kommentin tähän tekstiin erityisesti siksi, että tässä olen ryöpsäyttänyt kaikki korttini avoimiksi. Suren ihmisten keskittymiskyvyttömyyttä. Jotkut asiat vain ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi lyhentää tekstiviestin mittaisiksi. Kommenteista näkee, kuinka moni jaksoi lukea loppuun asti.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kesä iskee palleaan...

...saaden blogistin haukkomaan henkeään.

Ilmassa auer, etäinen savun tuoksu, hellepäivän viimeinen huokaus. Isäntä kotona nukkuvan lapsen turvana ja minä hengittämässä toteutunutta lupausta: "Viivy rauhassa niin pitkään kuin haluat".










sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Sangen armas aika


Jo joutui armas aika! Erityisen armaalta se tuntuu nyt, kun toissapäivänä sain kuulla saavani jatkaa samassa työssä ensi vuodenkin. Ai että!

Olen kääntänyt nurmea kukkapenkeiksi toistakymmentä neliötä. Koska mullikko ja  taimentirrit näyttävät tosi karskeilta, olen HÄMÄNNYT ohikulkijoita seuraavalla kikalla. Ottakaa tekin, maamöyriäiset, vinkistä vaari! 

Eli: hanki katuliidut ja suhraa kaikki mahdollinen kukkapenkkien lähistöltä. Ja naapureilta sataa vain positiivista palautetta, vaikka metrin päässä tuherruksista rojottaisi törkeä multakokkareinen pseudoryteikkö.








 1.
Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi,
sen kutsuu elohon.





2.
Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa.
Puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs, Jumala,
ihmeitäs julistaapi
se vuosi vuodelta.




3.
Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti.
Myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on.





4.
Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo,
ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki
sytytä rintaamme,
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme.




5.
Ei vertaistasi sulle,
sä lilja Saaronin.
Suo armos lahjat mulle
ja kaste Siionin.
Kun Henkes virvoituksen
vain sielu saanut on,
keväisen kaunistuksen
se saa kuin Libanon.




6. 
Maan, meren anna kantaa
runsaasti lahjojas,
tarpeemme meille antaa
sun siunauksestas.
Suo suloisuutta maistaa
myös sielun sanassas,
ain armos sille paistaa,
niin on se autuas.




571Jo joutui armas aika
 Mahd. Israel Kolmodin 1694. Suom. 1700. Virsikirjaan 1701. Uud. Alfred Brynolf Roos 1867, komitea 1937.