Sivut

torstai 6. kesäkuuta 2013

Pohdintoja ja kollaaseja: Kristus vai... Krishna?

(Omistettu K.K.:lle.)


Keväällä luin Seija Vilénin krjan, joka kertoi hänen kokemuksistaan krishna-liikkeessä. Kirja oli taidokas, ja siitä jäi hieman sydäntä kylmäävä olo. Syy oli lähinnä siinä tavattoman osuvassa kuvaustavassa, jolla Vilén kertoi Krishnan palvontaan liittyvistä ajatusmalleista ja maanisesta ylistämispakosta, pakonomaisesta kiinnostuksesta Krishnasta kertoviin umpitylsiin kertomuksiin, johtajien auktoriteetista, omistautuneisuudesta viimeiseen kookospalloon asti, jatkuvasta kognitiivisesta ristiriidasta itsen kanssa, itselle selittelyn pakollisuudesta silloin kun homma ei vain toimi mutta sitä ei voi itselleen myöntää.

Nämä kuvaukset olisivat tuskin hirvittäneet niin paljon, jos minulla ei itselläni olisi kokemusta ns. lakihenkisestä uskonnollisuudesta. Voin tässä nimittäin avoimesti tunnustaa, että oma kristinuskoni on ollut erittäin paljolti yhteneväistä sen uskonnollisuuden kanssa, jotta Vilén pelottavasti kirjassaan kuvaa.


Tällaisen tilanteen hankaluus perustuu siihen, että uskonnon harjoittaja kokee syvää kiintymystä maailmankatsomustaan kohtaan ja muu uskonnollinen yhteisö ympärillä jakaa saman kokemusmaailman. Toisaalta myös uhka rangaistuksesta tuonpuoleisessa on tehokas pelote. Kollektiivisesta tajunnasta irroittautuminen edellyttää omien aivojen rohkeaa käyttöä. Tämä voidaan kuitenkin estää monella tavalla ulkoa päin – useimmiten ihminen kuitenkin osaa pettää itseään aivan itsekin.

Nykyisin uskonnollinen vakaumukseni on muuttunut paljon siitä, mitä se oli esimerkiksi viisi vuotta sitten. Silloin juoksin ahdistuksissani pakonomaisesti (kristillisessä) seurakunnassa vapaaehtois- ym. hommissa jopa viitenä – kuutena päivänä viikossa. Olin loppuunpalamisen partaalla. Tämä ei ollut kenenkään muun kuin oma vikani. Jokin minussa ihmisenä sai aikaan maanista uskonnollisuutta, joka ei poikennut Vilénin kuvaamasta Krishnan palvonnasta muutoin kun uskonnon NIMEN verran.



Uskovaiset voivat olla petoja toisilleen. Monesti ovatkin. Jos joku erehtyy ajattelemaan omilla aivoillaan, puhumaan ajatuksistaan ääneen ja - hirveää - opiskelemaan, lukemaan, kehittämään älyään, sitä joissakin piireissä pidetään harhateille vievänä kauhistuksena. Pahimmillaan tällaisesta "kriitikosta" aletaan juoruta selän takana. Häijyä tekee, kun fiksutkin uskovaiset tulevat asettaneeksi vastakkain Jumalan tahdon seuraamisen ja järjenkäytön. Tämähän on lahkolaista! Ja minä puhun omasta uskonnostani! Tällaisesta aivot narikassa -hihhuloinnista on tehtävä kertakaikkinen pesäero, tai emme eroa krishnalaisista kuin kookospallon verran.

Miksi koen tilanteeni nyt niin erilaisena? Syy on jotenkin nolostuttavan itsestäänselvä. Olen vasta hiljattain ymmärtänyt evankeliumin merkityksen. Se on kuitenkin se osa kristinuskosta (oleellisin osa), joka tekee eron kaikkiin muihin maailman uskontoihin, muun muassa jo mainitsemaani krishnalaisuuteen.

Ihmisen luonnollinen oikeudentaju ja uskonnollisuus vaativat suorituksia ja hyviä tekoja. Jos kristinuskon ydinsanomaa armosta ei ymmärrä, jää kristinusko yhdeksi vaatimuksilla ladatuksi uskonnoksi muiden joukkoon. Uskonnot ympäri maailman syntynevät ihmisen hengellisestä kaipuusta, joka tietenkin mukautuu ihmisen käsitykseen hyvän ansaitsemisesta omien tekojen seuraamuksena. Sen sijaan evankeliumi, ilosanoma, kristinuskossa loukkaa ihmisiä. Se on sanoma Kristuksesta, joka kantaa ihmisen syntitaakan ilman ihmisen omaa vaivannäköä. Tämä käy ihmisen luontaiselle oikeustajulle. Se suorastaan loukkaa: ”Pitää sitä nyt muutakin tehdä kuin uskoa, Raamattua ainakin lukea ja rukoilla ja evankelioida ja  rakastaa lähimmäistä ja rakastaa Jumalaa”. 

Mutta sanonpa sen suoraan: olen syntiinlangennut, siksi en kykene rakastamaan Jumalaa, saati lähimmäistäni. En usko, että syntiinlangenneesta ihmiskunnasta kukaan todella tähän kykenee. Yritys voi olla hyvä ja ajatuskin OK, mutta aina jossakin kohti niinsanotusti kosahtaa. Jos lain rikkoo pienessäkin kohti, on syyllinen kaikessa.


Kuitenkin sen ymmärtäminen, että kaikissa tekemisissäni, jopa hyvissä teoissani, on jotain vikaa (motiiveissani, asenteessani...) asettaa minut vakavalle paikalle. Jos minulla ei olisi sanomaa kertakaikkisesta anteeksiannosta, joka ei nojaa omiin ansioihini, kuinka voisin ikinä tunnustaa itselleni epäkelposuuteni? 

Jos minulla ei ole syntien anteeksiantoa, kuinka voisin välttyä puolustelemasta itseäni jatkuvasti? Tätähän itsensä puolustelua harrastavat niin uskovaiset kuin ateistitkin. Uskovainenkin aina haluaa löytää itsestään jotakin hyvää - tämähän on suurta ylpeyttä! Mihin tarvitsen Kristusta, jos jo olen niin mainio, että jopa kykenen rakastamaan Jumalaa koko sydämesäni. Valehtelua! En pysty.

Tällaisen syntitaakan kanssa ei voisi elää, vaikka tekisin sata hyvää työtä päivässä.

Ja siitä ajattelemisesta ja järjenkäytöstä: mitä pelättävää siinä on, kun Jumala kerran on todellinen. Kopsahtaako hän kenties valtaistuimeltaan, jos kritisoin jotakin uskovaisten tapoja. NO EI KOPSAHDA! Hän on täysin suvereeni, ajattelin minä hänestä tai seurakunnasta mitä tahansa. Kristus on se, joka vain vastaanotetaan tyhjin käsin. Mikä tahansa muu jumala valitaan. Valittavissa oleva jumala ei voi olla todellinen.

Evankeliumin ihanuus on siinä, että se sallii rehellisyyden itselle ja muille. Ilosanoma ei ole ilosanoma, jos se edellyttää ihmiseltä suorituksia. Ilosanoma se on siksi, että Kristuksen sovitustyö minun syntieni edestä ristillä RIITTÄÄ. Minä en. Jumalan voima ei ole sitä, että voisin sen avulla elää siivoa elämää. Jumalan voima on syntien anteeksi saaminen yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.



P.S. Enemmän Vilénin teoksesta TÄÄLLÄ
P.P.S. Haluan sulta kommentin tähän tekstiin erityisesti siksi, että tässä olen ryöpsäyttänyt kaikki korttini avoimiksi. Suren ihmisten keskittymiskyvyttömyyttä. Jotkut asiat vain ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi lyhentää tekstiviestin mittaisiksi. Kommenteista näkee, kuinka moni jaksoi lukea loppuun asti.

12 kommenttia:

  1. Armon ymmärtäminen ja sen todeksi eläminen omassa elämässäni on ollut vaikeaa. Sitä sairaalla tavalla on teoilla ns.ostanut rakkautta niin ihmisiltä kuin Jumalalta. Uuvuttuani ja kun en enää antanut mitään itsestäni kellekään huomasin jotta kuinka yksin jäin. Minulle jäi vain todellisuus siitä jotta vain Jumalan armo sen kautta oppiminen pyhä rakkaus voi tehdä minut onnelliseksi. Ei teoilla ostettu rakkaus tai hyväksyntä vaan siunattu tekemättömyys ja sen keskellä kokemus siitä kuinka arvokas olen Jumalan silmissä. Tämä prosessi oli minulle kipeä ja pitkä mutta ymmärän siitä hitusen nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siunattu tekemättömyys, ihana sanapari! Muutenkin asiaa.

      Poista
  2. Erittäin hyvä teksti! Kummallisuuksiin asti venyvät suorituspaineet koskettavat minuakin. Pienimmästäkin virheestä (/synnistä) voi ruoskia itseään asian mitättömyyteen nähden aina järjettömyyksiin asti, kun taas hyvät teot ja suoritukset eivät koskaan tunnu olevan riittävästi. Itse en jumalaan usko enkä uskosta apua asiaan saanut, mutta itseäni helpotti "hoksata" se, että kukaan muukaan ei ole täydellinen (yllättävän vaikea asia oikeasti sisäistää), eikä ketään kiinnosta tarkkailla tai muistella jokaista tekemääni pikkuvirhettä.... Se voi vaikuttaa asiaan, että muutkin ihmiset keskittyvät kai murehtimaan lähinnä vain omia mokailujaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Logiikka lienee sama kuin siinä, että sata positiivista palautetta saa unohdettua kuulemalla vain yhden nasevan kritiikin ;)

      Poista
  3. (Meni vähän aiheen ohi mutta silti!) :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiku hyvä vaan :) Jäin vielä pohtimaan sanomaasi. Tuli mieleen, että ehkä pienetkin mokat haittaavat niin halvatusti meitä ihmisiä, koska ne ikään kuin paljastavat sen, mitä pohjimmiltamme olemme: pahoja. Kaikki hyvät tekomme vain kuorruttavat tätä pohjimmiasta "mätää", joka sitten pienempian ja isojen virheiden/syntien muodossa poksahtaa pintaan kuin finni.

      Eihän tämä ole ajatuksena lainkaan mediaseksikäs, saati humanistinen, mutta se tuntuisi äkkiseltään oikealta. Ja kuten tekstilläni halusinkin sanoa - pahuutensa on helpompi tunnustaa, kun tietää saavasa sen pohjamutiaan myöten anteeksi Kristuksen ansiosta. Niin jospa ajattelisin sen näin päin, kunnes tulen viisaammaksi.

      Poista
  4. Se on varmasti totta, että Jumalaa ei varmasti hetkauta meidän ihmisten kritiikki...

    Järjellä ajateltuna Kristinusko on melkoinen uskonto:
    Jumala "lohkoo" itsensä kolmeen osaan, tapattaa yhden kolmasosansa ihmisillä maan päällä...

    Kaikkein hulluinta tässä on mielestäni se, että Jumala oletettavasti on tiennyt kaiken etukäteen. Itse en ainakaan rupeaisi tekemään sontaa jos tietäisin ennalta näin tapahtuvan. Mutta minä olenkin minä ja Jumala Luoja.

    Mutta tuo on tosiaan valitettavan totta, että ns "järjen käyttö" on näköjään pahasta. Kysyn uskovaisilta todella tiukkoja ja hankalia kysymyksiä niin välillä jopa niistä pikkaisen kiivastutaan. Tämä on toisaalta psykologisessa mielessä erittäin ymmärrettävää, koska onhan se luultavasti hyvinkin turvallista ajatella että "totuus" on yksien kansien välissä. Sitten kun tätä totuutta ruvetaan kyseenalaistamaan niin se ahdistaa.





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti kiivastuminen varmasti kasvaa sitä mukaa, mitä vähemmän kysyttävää asiaa on itse miettinyt. Tulee häsä, kun pitäisi löytää jonkun muun valmiiksi miettimä vastaus kuin apteekin hyllyltä... kun sitä miettimistä on itse harrastettui hieman laiskanpulskeasti. Toki syyllistyn tähän itsekin ;)

      Poista
  5. Niin, näinhän se on. Eivät teot pelasta, Jumala rakastaa meitä ilmankin. Etenkin jos tämä tekeminen on itselle arka asia, on varmasti hyvä antaa itselleen luvan olla tekemättä ja ymmärtää olevansa pelastettu siitä huolimatta. Mutta näin yleisesti tuntuu että liian moni tukeutuu siihen tekemättömyyteen, ja seurakunta toimiikin vain palkatuilla työntekijöillä tai vapaissa suunnissa toiminta jää sitten vastaavasti vajaaksi (pyhäkouluja perutaan kun ei löydy pitäjiä). Usko kuitenkin myös synnyttää halua palvella muita ja auttaa rakentamaan ja ylläpitämään sitä seurakuntaa, jonka kokee kodikseen, oli se sitten iso seurakunta tai kotiseurakunta tai kuinka nyt vaan.

    Hienoa, että olet löytänyt eroon pakonomaisesta tekemisestä ja velvollisuudentunnosta siihen! Olet ollut tärkeä niissäkin tehtävissä, mutta kauheaa, että se on ollut ahdistavaa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Niin, oikeassa olet. Ahdistus ei varsinaisesti ole ollut päällä työtä tehdessä vaan aina silloin, kun olen ollut mitään tekemättä. Puun ja kuoren väli on siinä, että "Jos en suostu tähän ja tähän hommaan, jotakin huonoa seuraa" tai vaihtoehtoisesti "Voi ei, nyt vaan lorvin ja velttoilen tässä ja koko maailma tuhoutuu sillä välin, levätä ei saa tai voi, ainakaan en osaa vaikka proppu poksahtaa just."

      Poista
  6. Olipa ilo lukea pohdintasi! :) Ja upea juttu, että olet löytänyt levon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että teksti herätti positiivisia mietteitä. Itsellä vähän karhea olo jää tällaisista avautumisista, vaikka tekstiin olenkin myös itse tyytyväinen.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo :)