Sivut

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Keppihevonen


Keppihevonen syntyy nopeasti vaikka aamupuhteena. 3-vuotias poikani oli innoissaan kertonut, että he olivat ratsastaneet päiväkodissa. Aikani ihmeteltyäni kävi ilmi, että heposet olivat olleet sananmukaisesti puisevia. Tänään päiväkodista tulijaa odottaa sohvalla oma ratsu!




Tässä siis helppo, perinteinen ja sangen käyttökelpoinen askarteluvinkki vaikka lastenleirille! Kierrätysmateriaali on ekologista, parittomaksi eksyneet villasukat saavat elämälleen tarkoituksen ja allergisetkin lapset pääsevät ratsastamaan. Kaikki voittavat!

Tarvitset:

1. villasukan pääksi (tässä itse lapselle neulomani sukka, joka oli uudenveroinen mutta pari kadonnut)
2. villalankaa silmiin ja harjakseen ja kaulan sulkemiseen (kannattaa valmiiksi miettiä värien sopivuutta)
3. kaksi virkattua / neulottua neliötä korviksi (taita keskeltä)
4. valtaisan parsinneulan
5. vanua tai joutavia riepuja täytteeksi
6. kepin (vaikka metsästä, jos ollaan leiriolosuhteissa) Tässä voivat nohevimmat harjoitella puukon käyttöä. Itse otin kepin turhaksi käyneen leikkikehän pienoista, jotka ovat sileitä ja vain n.70cm mittaisia; nyt ei säry koko kämppä pojan kirmatessa.  Harkitse, ennen kuin otat hevosen kropaksi yli metristä pätkää.
7. mahdollisesti rautalankaa kieputettavaksi tukirakenteeksi keppiin -> L-muoto

Sitten vain villasukkaa täyttämään ja kepin päähän sovittelemaan. Minun keppini oli L-kirjaimen muotoinen, jolloin turpa asettui kauniisti. Suorankin kepin kanssa onnistuu, mutta silloin itse laittaisin vahvaa kieputettua rautalankaa tukirakenteeksi kepin päähän, jotta muoto vastaisi L-kirjainta.

Kun kaula on kiristetty kepin ympärille ja täytteet sitä ennen asetettu hienosti, voi muutamalla pistolla kiinnittää korvat, tehdä silmät ja harjaksen. Itse tein harjaksen laiskasti: tarpeeksi isosilmäiseen neulaan mahtui moninkertainen lanka. Siitä sitten vain solmuilla tupsu kerrallaan.

Aika-arvio valmiiden kamojen äärellä on alle tunti aikuiselta, lapsilta iästä riippuen menee tietysti kauemmin ja he myös tarvitsevat aikuisen ohjausta. Leirillä tällaisen voi tehdä vaikka muutaman päivän mittaan muun toiminnan ohessa ja pitää vaikka RAVIT leirin viimeisenä päivänä :) Parhaille palkaksi kauroja.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

lauantai 24. tammikuuta 2015

Luottavainen pihapupu


Tällainen lihava paisti asuu tuijapensaassamme. Se tuijottaa suoraan sisään makuuhuoneen ikkunasta. Se on pitänyt lumipoteroaan samassa paikassa jo joulusta asti.  Maahan on sulanut sen takajalkojen muotoiset kolot.
Tässäpä jöpötän.

Tintin kanssa huastelemassa.

Iltatuijotus ikkunasta.

Lumi sataa päälle, mutta ketä kiinnostaa.


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kollaasi, muotokuva


Vihdoin sain yhden homman taas tehtyä. Ystäväni täytti 30 vuotta, ja päätin tehdä hänestä muotokuvan. 

Linkki myös tänne
Näköisyyskin onnistui.

Kollaasitekniikalla toteutettu työ koostuu lyijykynä- ja hiilityöskentelystä, mustekynän sekä tussien käytöstä sekä silputtaviksi joutaneiden monumentaaligrafiikan vedosten ja pastelliliitutyön taustaksi soveltuneiden palojen leikkailusta ja liimailusta. Taisin vielä öljyliitujakin käyttää. 

Hm, ihan hyvä lopputulos. Koko on A3, jotta kehykset saisi halutessaan edullisesti - tämän lähtökohdan vuoksi en tehnyt muodosta hankalampaa.

Ja sitten kohti seuraavia haasteita...


tiistai 6. tammikuuta 2015

lauantai 3. tammikuuta 2015

Pohdintoja: Ruumiillisuudesta, narsistisesta yhteiskunnasta ja somesta




Nyt pitää taas vähän pulista asiaa. Vastuu siirtyy lukijalle, joka toivon mukaan jaksaa lukea koko tekstin.

Asiaan.

Toisen ihmisen katse ja sen määrittelyvalta on monille naisille vakava uhka. Se kohdistuu omaan kehollisuuteen ja ulkonäköpaineet voivat saada kohtuuttomat mittasuhteet. Tämä voi määrittää identiteettiä niin, että vähemmän tärkeästä tulee liian tärkeää ja koko minäkuva vinoutuu narsistisen kulttuurin ristipaineessa. Olemme ruumiisiimme sidottuja. Ulkonäkö on monelle erittäin vakava asia. Moni  taitaa oppia jo pienenä, että ulkonäkö ja imago ovat tärkeämpiä kuin ajatteleminen ja itsensä sivistäminen, lähimmäisen auttamisesta tai moraalisten arvojen ylläpitämisestä puhumattakaan.

"Ihastummeko aina ja nimenomaan kuviin ja kuvitelmiin? - - Kuva toisesta täydennetään, sitä korjaillaan ja rakennetaan uudelleen, niin että se vastaa paremmin hänen tekemisiään ja sanomisiaan. Paranneltu kuva piilottaa helposti alleen vapauden ja arvaamattomuuden. Intohimo ja jännite laantuvat, kun aletaan kuvitella, että toinen tunnetaan. Kyseessä on kuitenkin harhakuvitelma: toinen ei lopulta ole pelkkä [ontto laivan keulakuva] puukuningatar, vaan jokaisen - - pinnan alla vaanii edelleen pelottava arvoitus, tuntematon ydin."  (Jukka Laajarinne, s. 186 - 187.)


Korealaisia missejä, joita ei kaunausleikkauksien vuoksi edes erota toisistaan. Lähde http://static.iltalehti.fi/kauneuskirurgia/17222994_kf.jpg 3.1.2015


Ihminen joka tapauksessa rakentuu suhteessa toisiin, eikä kukaan voikaan kasvaa tyhjiössä. Mutta eikö itseään voisi yrittää kehittää suuntaan, jossa kaikki kuolleena syntyneet ideat eivät pääsisi mädättämään omaa arkea, arvoja  ja ajankäyttöä? Vastaan itse: harva viitsinee itseään rasittaa näin. Vai olenko vain pessimistinen? 

Tiedän omastakin kokemuksesta, että on paljon viihdyttävämpää roikkua somessa muiden määriteltävänä ja samalla antaa arvostelevan katseensa kiertää muiden rakentamissa virtuaalikulisseissa kuin painaa nokkansa elämänfilosofiaa käsittelevaan teokseen.



LINKKI


Savon Sanomissa julkaistiin mielenkiintoinen teksti (yllä linkki). Teksti kertoo oireellisesti jotakin tästä ajasta, jossa ruumiillisuus ajaa ajattelun ja sivistyksen ohi. Koulutus nähdään välinearvona rahan tienaamiseksi. Mietinpähän vain, että rahakkaana onkin sitten kiva rakentaa vaikka sosiaalisessa mediassa onnellisen ihmisen imagoa. On silikonit ja uusi auto, taustalla palmut huojuvat jälleen uudessa matkakohteessa. Kuvat on otettu uusimmalla hupelimella.

Ruumiillisten piirteiden arvostelu, jolle esimerkiksi internetin ympäristöt tarjoavat mehevän alustan, on kova isku ja vaatimus koko persoonalle. Ongelma on sama kaikilla: ihmiselle asetetaan vaatimuksia, ei ainoastaan tekojen, vaan koko olemuksen suhteen. Ulkonäön arvostelu on vieläpä siitä hankala asia, että viestit voivat olla keskenään täysin ristiriitaisia. Selkeää säännöstöä oikeanlaisesta ulkonäöstä ei voi luoda. Ruumis on fyysinen ja siksi konkreettinen kohde muiden arvostella. Sitä arvioidessa kaikenlainen sisäinen ja kätketty unohtuu. Niin katsojalta kuin katseen kohteeltakin.


Kuvankäsittelyllä saa muokattua itsestään kelpo KUVAN, imagon. Kuvalähde: http://www.about-face.org/disclaimer-for-airbrushed-models-an-effective-solution/  3.1.2015


Vaatteilla, meikeillä ja muilla oheishärpäkkeillä oman kiusallisen ruumiillisuuden voi toki yrittää peittää. Ja niinhän me yritämme! Puhumattakaan sitten kauneusleikkauksista, kuvankäsittelystä ja muista hifistelyistä.

Pukeutunut ja tälläytynyt henkilö voi tuntea ylemmyyttä. Hän voi kokea olevansa se, joka voi katsoa ja määritellä muita. Toisten katse ja määrittelyvalta eivät muka ulotu häneen ruumiillisesti, koska heidän katseensa kilpistyy vaatteisiin, kampaukseen, sotamaalaukseen, hienosti käsiteltyyn profiilikuvaan. Mutta tosiasiassa pukeutunut, tälläytynyt ihminen on nähnyt kaiken tämän vaivan toisten ihmisten katseen kohteena olemisen paineessa!


Vaatteiden, kampauksen ja meikin valitseminen on sen valitsemista, millaisena näyttäytyy muille: millaisen kuvan luo itsestään. Kuva ihmisestä ei kuitenkaan ole sama asia kuin ihminen itse. Oman kuvan, imagon, luominen on performanssiin ryhtymistä ja oman egon pönkittämistä. Kaikki on vain teatteria.


 
Tove Janssonin kuvitusta Vaaralliseen juhannukseen

-        
- Teatteri ei ole teidän salonkinne eikä laivalaituri. Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.
- Kasvatuslaitos, puuskahti Muumimamma kauhistuneena. (Tove Jansson: Vaarallinen juhannus)


 Olkaamme siis toisiamme kohtaan armollisia tässä esityksessä, sikäli kuin esitys on välttämättömyys. Olemmeko pääsemättömissä itsemme ja esityksemme kanssa? Humanisti ja kehityspessimisti vastannevat tähän eri tavoin. En ole vielä varma, kummalle kannalle kallistuisin.

Sisäisesti kaunista vuotta 2015 kaikille!



P.S. Inspiksenä tähän tekstiin toimivat Jukka Laajarinteenteos Muumit ja olemisen arvoitus ja Savon Sanomien artikkeli, sekä eräs jäätävän pinnallinen MeNaisten pääkirjoitus (vessalukemisto).