Sivut

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Avautumista ja kirsikankukkia


Antaa räimiä räntää, ei se talvi kauaa enää jaksa pistää keväälle hanttiin.

Akryylimaalaus ja puuleikkaus MDF-levylle, koko A3

Minulla on maalaamiseen viha - rakkaussuhde. Olen aina hokenut, että en osaa maalata. Minulle on myös lapsesta asti toisteltu sitä kotona selvänä faktana. En koskaan ehtinyt oikein edes yrittää. Tunnollisuuttani en halunnut tuottaa pettymystä vaativalle äidilleni. Vaikka äitimuori onkin jo kuollut ja kuopattu, kriittinen asenne on muuttanut päähäni pysyvästi (?) asumaan. 

Erikoista, että edes korkeakoulututkinto kuvataiteessa ei ole muuttanut käsitystäni asiasta. Negatiivinen ennakko-oletus omasta osaamisestani on myös vähentänyt harjoittelemiseni määrää. Sivellin ja väripaletti ovat tuijottaneet haastavasti ja uhoten vaatien mahdottomia ja välittömiä onnistumisia. Koulussakin erikoistuin lopulta ihan muihin taidemuotoihin. Näin huono käsitys omasta osaamisesta on aiheuttanut noidankehän, joka on vahvistanut ennakko-oletusta osaamattomuudesta.

Uskaltauduin maalaamaan raskaana olevien vatsoja joitakin vuosia sitten. Osaamattomuuden ahdistusta helpotti tieto, että maalaus pestään heti pois.

Muita iholle maalaamiani töitä löytyy TÄÄLTÄ.


On tullut aika pistää hanttiin. Heräsin höpsähtäneeseen asenteeseeni tässä yhtenä iltana, kun ystäväni seuraili äheltämistäni siveltimen ja värien kanssa. Olin mennyt lupaamaan maalauksen eräälle tuttavalle. Itseeni kohtaan tuntemani kiukku purskahteli siinä määrin peittelemättömästi, että se sai ystäväni nauramaan minulle. Siinä tilanteessa jotenkin havahduin kuin unesta ja tajusin, että mitäs tässä nyt oikein ryppyilen? Sehän johtuu siitä, että en onnistunut heti ja täydellisesti. Ystävän reaktio epäonnitumiseeni oli niin vilpitön, iloinen ja rakkaudellinen, että siitä ei voinut pahoittaa mieltään, päinvastoin. 

Toisin sanoen: maalaaminen ja epäonnistuminen kasvattaa luonnetta. Ei ole pakko onnistua välittömästi. Tervehenkistä! Onneksi on nauruun kykeneviä ystäviä. Huumori voi avata silmiä kipeissäkin asioissa hyvin elähdyttävästi. Toisaalta pohdin, kannattaako maalaustaitoani enää edes yrittää kehittää - loppuuko minulta aika? Olisiko viisaampaa vain piirrellä? Kas siinäpä pulma. Ratkaisua pohtiessani ehdin vielä hieman leikkiä väreilläni.

Luovaa kevättä kaikille!

2 kommenttia:

  1. Mietin vain että tarvitseekos sitä kaikkien taiteilijoidenkaan osata maalata, vaikka olisi mitkä koulut käynyt? Eikös se kuitenkin ole hyvä että osaa jonkun toisen taiteenlajin tosi hyvin, kuin että osaisi tehdä kaikkea joten kuten.

    Ja toisaalta, kuka sen määrittää mikä on hyvin maalaamista? Entäs jos se nyt vaan sattuu olemaan taiteilijan tyyli maalata sillä tavalla, ei kai se tee siitä väärin maalaamista? Eihän kai taiteilijan ole tarkoitus muistuttaa jotain toista tyylillään?

    Ja kolmannekseen, en minä nyt ole ihan varma äitisikään maalauksista :D

    Neljänneksi: Ehkä se maalaustaito onkin vain riippuvainen uskosta itseensä.

    VastaaPoista
  2. Pointit täyttä asiaa. Maalaaminen on jotenkin niin arvostettua, että tuntuu hassulta olla treenaamatta sitä enempää, toisaalta se just ehkä on pois (ajallisesti) vaikka piirtämisestä. Maalaamksen treenaaminen tuntuisi fiksulta, jos varmasti tietäisin sen palvelevan kokonaisuutta. Meidän äidin maalaamiset puolestaan, no. Ehkä hänellä siksi olikin tarve arvostella, jos ei itsekään ollut omiin teoksiinsa tyytyväinen. En itsekään innostu niistä... ja ehkä mie nyt rupean yrittämään itseeni uskomista ja maalaan niin kuin huvittaa :D Kiitos paneutuneesta ja mukavasta kommentista!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)