tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kollaasi vailla nimeä


Kesäpäivää, mussukat! Mie lähden käväisemään Lontoossa ja jätän tämän kuvan nyt tähän siksi aikaa. Noin metrin korkuinen kollaasi on hän, ja todennäköisesti tulee taidenäyttelyyni Taitokortteliin ensi elokuusta lokakuulle. 


Työssä olen käyttänyt akryylimaaleja, mustetta, revittyjä puupiirroksia ja kuitupaperia. Suhteeni tähän työhön on sen verran ristiriitainen, että en todellakaan pahastu palautteestanne.


Lontoossa olisi tarkoitus käydä TaTe-galleriassa eli modernin taiteen museossa vähän nöyrtymässä ja kenties Madame Tussaudsilla. Katsotaan nyt, ehkä siinä käykin niin, että I'll shop 'till I drop.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Tämä tulee ainakin näyttelyyn


Kyllä näyttelyn tekeminen on hurjaa hommaa. Sisäinen pakko ajaa, vaikka välillä tunnen vihaavani koko hommaa. Välillä lopputulos palkitsee ja välillä taas ei. Nyt kuitenkin sain tehtyä tällaisen kollaasin, joka on mielestäni riittävän hyvä. Kokoa työllä on komeasti, korkeutta lähes metri. Työn nimi on "Kotona?" ja sen teeman osannee jokainen omalla silmällä katsoa ;)

Tekniikkana akryyli kankaalle ja reivyt grafiikanvedoksen (puupiirros).



Linkitän seuraaviin: PPF ja Art it Friday.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ex-helluntailainen avautuu




 [Älä suotta lue tätä, jos uskonnollinen lätinä tympii ;) Otsikko on nyt varsin kuvaava.]




Kolme vuotta päätöstä kypsyteltyäni olen päättänyt erota Joensuun helluntaiseurakunnan jäsenyydestä. Aiemmin olen jo eronnut helluntaikirkosta liittyessäni takaisiin ev-lut.kirkkoon. 

Helluntaiseurakunnankin ohjeistuksen mukaan on parempi ettei sen jäsenillä olisi kaksoisjäsenyyttä eivätkä he harrastaisi ”seurakuntaturismia”. Syitä eropäätökseeni on lukuisia, ja niistä yksi keskeinen on se, että olen luterilaistunut. Tärkein syy tähän on se, että olen Lutherilta löytänyt armon ja evankeliumin synnin ja parantumattoman epätäydellisyyden piinaamalle sielulleni. Helluntaiseurakunnan opetuksen hyvistä piirteistä huolimatta en yli kymmeneen vuoteen ymmärtänyt, että olen todella pelastunut ilman omia ansioitani.

Minun ei tarvitse muuttua, koska en siihen kykene, ja pelastun silti. Helluntailaisuudessa painotetaan kokonaisvaltaista antautumista Jumalan käyttöön ja uskovaisen muuttumista niin pitkälle, että jopa hänen motiivinsa ovat lopulta aina puhtaat. Itselleni rehellisenä en ole tätä muutosta kyennyt huomaamaan. Vaikka tekoni olisivat kultaa (eivät ole), on motiiveissani aina synnin sirpale, ja jo se riittää syöksemään minut kadotukseen, ellei Kristus itse kuole puolestani täysin siitä riippumatta, olenko antanut hänelle kaikkeni, kaikkeni, kaikkeni, vai en. Perisynti ei minusta poistu. Jos voisin, polttaisin roviossa kaikki Joensuun helluntaiseurakunnankin kirjamyymälässä (joka on toinen saarnastuoli) myytävät teokset  johnbevereiltä ja joycemeyreiltä. Ja niin monilta muilta.

Muitakin syitä seurakunnasta eroamiseen on. Inhimillistä pettymystä ja loppuunpalamisen kynnyksellä käymistä. Seurakunta oli minulle enemmän kuin toinen työ monta vuotta, eikä työtunteja ole edes mahdollista laskea, sunnuntai- ja yölisistä puhumattakaan. tein kaiken palkatta, tietysti. Oman rikkinäisyyteni takia suostuin kaikkeen mihin pyydettiin ja tunnollisena uskovaisena tulkitsin uhrautumisen Jumalan tahdoksi kuuntelematta omaa hyvinvointiani, koska tulkitsin sen toisarvoiseksi ja jopa synniksi, uskovaisenhan "täytyy olla kokonaan antautunut". 




Helluntaitraditio kannustaa huomaamattaan kaltaisiani suorittajia tällaiseen oravanpyörään. Koska kyseessä on "Jumalalle omistettu työ" sen tekemistä aina ja kaikkialle ei uskalleta kyseenalaistaa. Jossakin muussa seurakunnassa tällainen voisi mahdollistaa myös henkisen väkivallan, jota en suureksi onnekseni kuitenkaan ole Joensuun helluntaiseurakunnassa kokenut. Siitä pisteet.

Tällainen on kaltaisteni suorituskeskeisen omasta olemassolostaan häpeää kokevan  ihmisten kannalta vahingollista. Haluankin sen kertoa nyt avoimesti, koska toivon kokemukseni olevan avuksi muille kaltaisilleni ylitunnollisille suorittajille. Seurakunnan pastoreiden toiminta on ilman muuta avainkysymys monissa tällaisissa tilanteissa. On toki mahdotonta tuntea jokainen seurakuntalainen sisintään myöten, eikä siihen voikaan revetä. Tällä logiikalla on täysin mahdotonta vaatia pastoreita rajaaman sitä, ketä he kulloinkin työtehtäviin pyytävät. Pastoritkin ovat vain ihmisiä. Ehkä järkevin ennaltaehkäisyn muoto suorittajien nääntymistä vastaan olisi entistä selkeämpi opetus lain ja evankeliumin eroista. 

Tämän minä löysin luterilaisuudesta, enkä voi enää palata takaisin helluntailaisuuteen. Se tekee liian kipeää. Joku muu voisi kyetä palaamaan, mutta minä olen edelleen liian vihainen, jos en sentään katkera. Ja vaikka olisinkin, Jumala antaisi senkin anteeksi. Niin paha kirosana kuin katkeruus helluntaipiireissä onkin.
 



Muita syitä eroon ovat opetukselliset seikat ja teologiset linjaukset. Esimerkiksi seurakunnan avioliitto-opetuksessa on ollut piirteitä, jotka ovat saaneet minut turhautumaan aivan ennen näkemättömällä tavalla. 

Muun muassa kritisoidessani opetusta, jonka mukaan nainen on miehen alamainen, olen saanut osakseni hymähtelyä ja väheksyntää. Itse asiassa näin opettanut entinen seurakunnan johtohenkilö ei kuunnellut minua, vaikka istuimme samassa autossa ja esitin asiani aivan hänen korvansa juuressa. Ehkä olin hänen silmissään vain nainen, nuori sellainen, alamaiseksi tarkoitettu, mutta epähengellisyyttäni kapinoin Jumalan luomisjärjestystä vastaan. Ei yllätä, että jo tuossa vuosia sitten tapahtuneessa tilanteessa olin korkeammin koulutettu kuin henkilö, jonka kanssa puhuin. Mutta sillä ei ollut väliä. Edustin väärää sukupuolta ja liian nuorta sukupolvea. Lisäksi pääni tieto taisi olla vihollisuutta uskon henkeä kohtaan tässä(kin) asiassa.

Korkeakoulututkinnoistani ei ole juuri ollut meriitiksi seurakunnan toimintaan osallistuessani. Se on leimattu ”pään tiedoksi”.  Siksi olen pitänyt suuni - ja aivoni - kiinni, ettei hengellisyyttäni kyseenalaistettaisi. Tunnollisena ”kymppihelluntailaisena” olen itsekin ollut ahtautumassa kiltin ja mitään kyseenalaistamattoman uskovaisen naisen muottiin. Kyllä muuten koski! Eikä se johtunut nähdäkseni siitä, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen ”synnin leikkaaminen irti”. Syy on muualla.

Sivusta olen seurannut myös muita korkeasti koulutettuja, jotka hekään eivät kelpaa vapaaehtoisena helluntaiseurakuntaa palvelemaan, ainakaan puhujina tai muusikoina. ”Yhteistyökykyisemmät” ja ”Hengen voitelussa olevat” sen sijaan kelpaavat, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista koulutusta asioiden hoitamiseen. Asenne ratkaisee, kuulemma. Tai vielä pahempaa, joitakuita Pyhä Henki käyttää paremmin kuin toisia. (Minusta kuitenkin olisi outoa, jos Pyhä Henki pelkäisi koulutusta. Mutta kukapa minua kuuntelisi.)

Lukuisissa yhteyksissä on myös käynyt ilmi, että sukupuoleni on rajoite sikäli kuin haluaisin esimerkiksi seurakunnan johtotehtäviin (en halua). Tällainen halu vanhimmistoon liittymiseksi on mm. selitetty naisen taholta tulevana sellaiseksi, että nainen ei silloin todella ole aralla tunnolla Jumalan tahdon suuntaan - miksi hän muutoin tieten tahtoen haluaisi käydä Jumalan säätämää sukupuolten erilaisuutta vastaan. Tosiallisesti näkisin kuitenkin kyseessä olevan silkan miehisen valtarakennelman, jota on näppärä pönkittää hengellisyyteen vedoten. Kukapa uskovainen uskaltaisi itse Jumalaa vastaan nousta. En minä ainakaan. Tosin olen itselleni sittemmin todennut, että helluntaiseurakunnan miesjohtoisuus lienee sittenkin ennemminkin historiallinen jäänne kuin Jumalan luomisjärjestykseen perustuva miehen ja naisen eroihin perustuva järjestelmä.




Olen helluntailaisuudessa uupunut myös hienotunteisuushäpeän puuttumiseen, jota helluntailaisuus ei sellaiseksi edes tunnista. Tarkoitan tässä opetusta, jonka mukaan uskovainen on tietynlainen ja tunnistettavissa. Uskovaisella on muka oikeus ja suoranainen velvollisuus evankelioida (lue: käännyttää) jokainen vastaantulija heidän sielunsa pelastamiseksi. ”Muut” ihmiset asetetaan näin objekteiksi, Toisiksi, ja helluntailaisina kiellämme heidän olevan subjekteja!

Näin ollen helluntailaisella on ikään kuin täysi valta määritellä, onko tuo ortodoksi, luterilainen, katolilainen, maahanmuuttaja tai mikä lie metsäläinen uskossa vai ei. Helluntailaisuus (tai muuhun vapaaseen suuntaan kuuluminen) on ikään kuin uskovaisuuden mitta ja määrä ja esimerkiksi ne, jotka uskovat evoluutioon, eivät tähän joukkoon kuulu.

Tämän - ja tunnollisuuteni - vuoksi  ajauduin tilanteeseen, jossa ystävystyin vain ”oikeiden” uskovaisten kanssa. Tästä seurasi, että muut ihmissuhteeni kuihtuivat ja sikäli kuin niitä oli, kohtelin heitä käännyttämislogiikalla. Sen pyrin tekemään silkkihansikkain, olenhan sosiaalisesti taitava. Tietysti epäonnistuin välillä ja sain ansioni mukaan. Lisäksi takaraivossani huusi ääni, joka kailotti näiden lähimmäisten itseisarvon perään. Onneksi älysin jättää myös jotkut liian kalliit menetettäviksi olevat ihmiset rauhaan kiihkoilultani. Mutta paremmuudentuntoani, oikeassaolemistani ja näistä johtuvaa ylemmyyttäni ei silti liene ollut vaikea rivien ja toimintani välistä huomata. Ihmiset eivät ole typeriä! Antakaa minulle anteeksi, olen ollut idiootti.




 
Tästä on seurannut, että nyt, kun en enää tee vapaaehtoistöitä helluntaiseurakunnassa, ihmissuhteeni ovat määrällisesti pudonneet. Kunnon hellareilla ei ole aikaa (tai halua?) olla kanssani tekemisissä. Heillä kai on kiire evankeliumin levittämisessä. Tosin luulen, että suurin osa heistä touhuaa muuta. Itsekin tiedän, mitä tunnollisuudesta johtuva kiire ja riittämättömyys merkitsevät. Kaventuvia ihmissuhteita niin, että jokainen puhelinsoitto saa stressin ja sykkeen nousemaan. Kun ei jaksaisi tavata enää ketään eikä auttaa ketään ja sitten tuntea musertavaa syyllisyyttä näistä tunteista. Ne ihmiset, joihin olisin potentiaalisesti voinut ystävystyä, olen itse helluntailaisen käytökselläni karkottanut. Tosin en heistä sitkeimpiä. Olen Luojalle kiitollinen näistä lojaaleista ystävistä, joista monella helluntailaisella olisi mallia otettavaksi.

En todellakaan väitä, että luterilainen kirkko olisi täydellinen. Siinä on vikansa, kuten kaikissa kirkkokunnissa. Nyt vain on niin, että en ole löytänyt paikkaani missään. Kun toinen jalkani on helluntailaisuudessa, en kykene sitoutumaan täysin luterilaiseenkaan kirkkoon. Minun on pakko luopua entisestä ja heittäytyä armollisen Jumalan käsiin. Ymmärrän seurakuntayhteyden tärkeyden, mutta se ei voi enää kohdallani olla sitä mitä aktiivisina helluntaivuosinani. Välillä tuntuu, etten jaksaisi luterilaisuuttakaan, vaikka se jos mikä ei vaadi minulta mitään. Haluan vain tulla nähdyksi sellaisena kuin olen, syntisenä, silti arvokkaana, ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

En tietenkään haluaisi unohtua kirkonpenkkiinkään kuin näkymätön, kuten luterilaisessa seurakunnassa saattaa käydä. Minulla ei ole edes kunnon käsitystä siitä, miten voisin kiinnittyä luterilaisuuteen, kun siellä ei ole samanlaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa kuin vapaissa suunnissa. Se on kuitenkin ainoa tapa osallisuuteen, jonka helluntaiperinteen vuoksi tiedän. Muusta en tiedä. Minulle jää sakramentit ja se, että saan olla vain. Myös luterilaisia ystäviä olen muutaman saanut, koska tutustuin heihin ihmisinä, en käännytettävinä.

Toivon, että eropäätöksestäni huolimatta viestini otettaisiin vakavasti niiden vuoksi, jotka sinnikkäästi haluavat tehdä hyvää Joensuun helluntaiseurakunnan ja Jumalan nimissä. Minua saatetaan tämän vuoksi pitää oman pesän likaajana, onhan seurakunta ollut minulle kallis paikka, johon pääni kallistaa elämäni kriisitilanteissa. Siitä kiitän. Mutta ristiriitoja on nyt liikaa, jotta heikkouttani niiden kanssa jaksaisin painia. Minun on löydettävä oma ääneni, ja kannettava vastuu siitä mitä itse teen, sanon ja ajattelen. Kristus armahtaa minut, koska minulla ei ole vaihtoehtoja.

Todistakaa vääräksi se epäily, että kaikki tämä vaiettaisiin kuoliaaksi. Saa kommentoida.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Mie oon MAAILMANMESTARI!


Tällaisen diplomin sain tänään.


Sain tänään täysin odottamattomasti maailmanmestaruuden Tartsani-huudon maailmanmestaruuskilpailussa Joensuun Botanialla. Osuin paikalle puoliksi vahingossa ja päätin osallistua siihen pari minuuttia ennen kisan alkamista. Ja voitto poksahti! Iso kasa lippuja Joensuun kaupungiteatteriin!


Poliittinen sanomani erottui joukosta #vainkaksikättä . Kritisoin hallituksen ajatusta suurentaa päiväkotien lapsiryhmiä ohjaajaa kohden. Lapset oppivat vuorovaikutuksen pelisääntöjä ensisijaisesti aikuiselta, oman ikäisiltä oppiessa vuorovaikutustaidot alkavat muistuttaa viidakon lakia.

Lapsi parka vähän säikähti, kun äitimuorilla oli opettajantyössä niin hyväksi treenautunut ääni. Ohessa video kolmen minuutin jälkeen. Muutkin videolla esiintyvät saivat palkintoja, en siis ollut ainoa voittaja ;) Ja lapsi sai lohdutukseksi paljon syliä ja... tikkarin.

VIDEO LÖYTYY TÄÄLTÄ:


https://youtu.be/QqK5bFrZ0xY

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kesäretki Kiteen eläinpuistoon


3-vuotias pääsi kesän ensimmäiselle retkelle. Menimme junalla Kiteelle ja siitä yökylään Tohmajärvelle. Kuvat Kiteen Eläinpuistosta, johon menimme ystäväni ja tämän kahden lapsen kanssa.

Muflonin vauva, poikanen, karitsa, vasikka, vai mitä näitä nyt on...

Eläimet olivat hyvin tavattavissa ja kovin kesyjä.


Valkohäntäkauris. Siis ei peura, vaan kauris. Hmm.

Aitaukset eivät olleet kovin suuria, mikä oli näin katsojan näkökulmasta hyvä, mutta se eläinten näkökulma jäi kyllä painamaan mieltä.


Arvoisa herra iltapäivänokosilla.

Eniten reissussa harmitti todella huolimaton bussikuski, joka oli jyrätä poikani ja hänen ystävänsä. Pojat olivat olleet juuri hyvin villejä, mutta jostakin syystä juuri parkkipaikalla he alkoivatkin totella ja kävelivät kauniisti ja hitaasi käsi kädessä. Parkkipaikka oli lähes tyhjä eikä missään näkynyt auton autoa. Olin silti ylivalpas, kuten aina, ja komensin poikia kaikesta huolimatta menemään välittömästi infotaulun luo parkkipaikan reunaan. Ihme kyllä pojat tottelivat, vaikka juuri oli ollut ihan mahdoton säätö käynnissä! Ei mennyt kuin jokunen sekunti kun täysin tyhjästä ilmestynyt linja-autokuski kaahasi leikkipaikan ohi karmeaa kyytiä eikä huomannut poikia, jotka olivat ihan vieressä. Kuski ei siis todellakaan kuullut eikä nähnyt mitään ja me äidit kapean parkkipaikan toisella puolella meinasimme saada sydänkohtauksen. Onneksi pojat olivat juuri sillä kertaa totelleet. Silti tilanne vainoaa minua vieläkin.


Villisika halusi kaverikuvaan kurjen kanssa.

Mieheni joskus totesi vastaavassa tilanteessa, että filosofisesti ajateltuna se, mitä ei tapahdu, on mahdottomuus - ja se mikä tapahtuu, on välttämätöntä. Ajatus on lohdullinen. Kuristava tunne tilanteesta jäi silti pitkäksi aikaa. Onneksi selvisimme säikähdyksellä. Olen niin ylivarovainen, että en voi kuin ihmetellä, miten näitä meinaa silti aina sattua. Kyllä mie varjelukseen uskon, mutta tilasin silti taas uudet valjaat pojalle kadonneiden tilalle.  


"Näytämmekö nyt varmasti älykkäiltä?"

Kiteen eläinpuisto on Pajarinhovin yhteydessä. Siellä on usein paljonkin väkeä lounaalla. Vieressä on myös Aqua Park -kylpylä, jossa emme olekaan käyneet. Aika kallis sisäänpääsy näytti olevan, 16e.

Kyy, soi selkpiissä hyy.

3- ja 4-vuotias viihtyivät hyvin, samoin puolivuotias pirpana vaunuissa.

Bloggaaaja puutarhatöissä, eiku...

Tässä vielä epätarkaksi jäänyt otos hirvestä, kuten huomiokykyinen lukija saattaa huomata. Sitten loppui akku.

Hiviö.

Mukavaa kesää, ja varokaa hulluja bussikuskeja! Muksut valjaisiin ja menoksi!