tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ex-helluntailainen avautuu




 [Älä suotta lue tätä, jos uskonnollinen lätinä tympii ;) Otsikko on nyt varsin kuvaava.]




Kolme vuotta päätöstä kypsyteltyäni olen päättänyt erota Joensuun helluntaiseurakunnan jäsenyydestä. Aiemmin olen jo eronnut helluntaikirkosta liittyessäni takaisiin ev-lut.kirkkoon. 

Helluntaiseurakunnankin ohjeistuksen mukaan on parempi ettei sen jäsenillä olisi kaksoisjäsenyyttä eivätkä he harrastaisi ”seurakuntaturismia”. Syitä eropäätökseeni on lukuisia, ja niistä yksi keskeinen on se, että olen luterilaistunut. Tärkein syy tähän on se, että olen Lutherilta löytänyt armon ja evankeliumin synnin ja parantumattoman epätäydellisyyden piinaamalle sielulleni. Helluntaiseurakunnan opetuksen hyvistä piirteistä huolimatta en yli kymmeneen vuoteen ymmärtänyt, että olen todella pelastunut ilman omia ansioitani.

Minun ei tarvitse muuttua, koska en siihen kykene, ja pelastun silti. Helluntailaisuudessa painotetaan kokonaisvaltaista antautumista Jumalan käyttöön ja uskovaisen muuttumista niin pitkälle, että jopa hänen motiivinsa ovat lopulta aina puhtaat. Itselleni rehellisenä en ole tätä muutosta kyennyt huomaamaan. Vaikka tekoni olisivat kultaa (eivät ole), on motiiveissani aina synnin sirpale, ja jo se riittää syöksemään minut kadotukseen, ellei Kristus itse kuole puolestani täysin siitä riippumatta, olenko antanut hänelle kaikkeni, kaikkeni, kaikkeni, vai en. Perisynti ei minusta poistu. Jos voisin, polttaisin roviossa kaikki Joensuun helluntaiseurakunnankin kirjamyymälässä (joka on toinen saarnastuoli) myytävät teokset  johnbevereiltä ja joycemeyreiltä. Ja niin monilta muilta.

Muitakin syitä seurakunnasta eroamiseen on. Inhimillistä pettymystä ja loppuunpalamisen kynnyksellä käymistä. Seurakunta oli minulle enemmän kuin toinen työ monta vuotta, eikä työtunteja ole edes mahdollista laskea, sunnuntai- ja yölisistä puhumattakaan. tein kaiken palkatta, tietysti. Oman rikkinäisyyteni takia suostuin kaikkeen mihin pyydettiin ja tunnollisena uskovaisena tulkitsin uhrautumisen Jumalan tahdoksi kuuntelematta omaa hyvinvointiani, koska tulkitsin sen toisarvoiseksi ja jopa synniksi, uskovaisenhan "täytyy olla kokonaan antautunut". 




Helluntaitraditio kannustaa huomaamattaan kaltaisiani suorittajia tällaiseen oravanpyörään. Koska kyseessä on "Jumalalle omistettu työ" sen tekemistä aina ja kaikkialle ei uskalleta kyseenalaistaa. Jossakin muussa seurakunnassa tällainen voisi mahdollistaa myös henkisen väkivallan, jota en suureksi onnekseni kuitenkaan ole Joensuun helluntaiseurakunnassa kokenut. Siitä pisteet.

Tällainen on kaltaisteni suorituskeskeisen omasta olemassolostaan häpeää kokevan  ihmisten kannalta vahingollista. Haluankin sen kertoa nyt avoimesti, koska toivon kokemukseni olevan avuksi muille kaltaisilleni ylitunnollisille suorittajille. Seurakunnan pastoreiden toiminta on ilman muuta avainkysymys monissa tällaisissa tilanteissa. On toki mahdotonta tuntea jokainen seurakuntalainen sisintään myöten, eikä siihen voikaan revetä. Tällä logiikalla on täysin mahdotonta vaatia pastoreita rajaaman sitä, ketä he kulloinkin työtehtäviin pyytävät. Pastoritkin ovat vain ihmisiä. Ehkä järkevin ennaltaehkäisyn muoto suorittajien nääntymistä vastaan olisi entistä selkeämpi opetus lain ja evankeliumin eroista. 

Tämän minä löysin luterilaisuudesta, enkä voi enää palata takaisin helluntailaisuuteen. Se tekee liian kipeää. Joku muu voisi kyetä palaamaan, mutta minä olen edelleen liian vihainen, jos en sentään katkera. Ja vaikka olisinkin, Jumala antaisi senkin anteeksi. Niin paha kirosana kuin katkeruus helluntaipiireissä onkin.
 



Muita syitä eroon ovat opetukselliset seikat ja teologiset linjaukset. Esimerkiksi seurakunnan avioliitto-opetuksessa on ollut piirteitä, jotka ovat saaneet minut turhautumaan aivan ennen näkemättömällä tavalla. 

Muun muassa kritisoidessani opetusta, jonka mukaan nainen on miehen alamainen, olen saanut osakseni hymähtelyä ja väheksyntää. Itse asiassa näin opettanut entinen seurakunnan johtohenkilö ei kuunnellut minua, vaikka istuimme samassa autossa ja esitin asiani aivan hänen korvansa juuressa. Ehkä olin hänen silmissään vain nainen, nuori sellainen, alamaiseksi tarkoitettu, mutta epähengellisyyttäni kapinoin Jumalan luomisjärjestystä vastaan. Ei yllätä, että jo tuossa vuosia sitten tapahtuneessa tilanteessa olin korkeammin koulutettu kuin henkilö, jonka kanssa puhuin. Mutta sillä ei ollut väliä. Edustin väärää sukupuolta ja liian nuorta sukupolvea. Lisäksi pääni tieto taisi olla vihollisuutta uskon henkeä kohtaan tässä(kin) asiassa.

Korkeakoulututkinnoistani ei ole juuri ollut meriitiksi seurakunnan toimintaan osallistuessani. Se on leimattu ”pään tiedoksi”.  Siksi olen pitänyt suuni - ja aivoni - kiinni, ettei hengellisyyttäni kyseenalaistettaisi. Tunnollisena ”kymppihelluntailaisena” olen itsekin ollut ahtautumassa kiltin ja mitään kyseenalaistamattoman uskovaisen naisen muottiin. Kyllä muuten koski! Eikä se johtunut nähdäkseni siitä, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen ”synnin leikkaaminen irti”. Syy on muualla.

Sivusta olen seurannut myös muita korkeasti koulutettuja, jotka hekään eivät kelpaa vapaaehtoisena helluntaiseurakuntaa palvelemaan, ainakaan puhujina tai muusikoina. ”Yhteistyökykyisemmät” ja ”Hengen voitelussa olevat” sen sijaan kelpaavat, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista koulutusta asioiden hoitamiseen. Asenne ratkaisee, kuulemma. Tai vielä pahempaa, joitakuita Pyhä Henki käyttää paremmin kuin toisia. (Minusta kuitenkin olisi outoa, jos Pyhä Henki pelkäisi koulutusta. Mutta kukapa minua kuuntelisi.)

Lukuisissa yhteyksissä on myös käynyt ilmi, että sukupuoleni on rajoite sikäli kuin haluaisin esimerkiksi seurakunnan johtotehtäviin (en halua). Tällainen halu vanhimmistoon liittymiseksi on mm. selitetty naisen taholta tulevana sellaiseksi, että nainen ei silloin todella ole aralla tunnolla Jumalan tahdon suuntaan - miksi hän muutoin tieten tahtoen haluaisi käydä Jumalan säätämää sukupuolten erilaisuutta vastaan. Tosiallisesti näkisin kuitenkin kyseessä olevan silkan miehisen valtarakennelman, jota on näppärä pönkittää hengellisyyteen vedoten. Kukapa uskovainen uskaltaisi itse Jumalaa vastaan nousta. En minä ainakaan. Tosin olen itselleni sittemmin todennut, että helluntaiseurakunnan miesjohtoisuus lienee sittenkin ennemminkin historiallinen jäänne kuin Jumalan luomisjärjestykseen perustuva miehen ja naisen eroihin perustuva järjestelmä.




Olen helluntailaisuudessa uupunut myös hienotunteisuushäpeän puuttumiseen, jota helluntailaisuus ei sellaiseksi edes tunnista. Tarkoitan tässä opetusta, jonka mukaan uskovainen on tietynlainen ja tunnistettavissa. Uskovaisella on muka oikeus ja suoranainen velvollisuus evankelioida (lue: käännyttää) jokainen vastaantulija heidän sielunsa pelastamiseksi. ”Muut” ihmiset asetetaan näin objekteiksi, Toisiksi, ja helluntailaisina kiellämme heidän olevan subjekteja!

Näin ollen helluntailaisella on ikään kuin täysi valta määritellä, onko tuo ortodoksi, luterilainen, katolilainen, maahanmuuttaja tai mikä lie metsäläinen uskossa vai ei. Helluntailaisuus (tai muuhun vapaaseen suuntaan kuuluminen) on ikään kuin uskovaisuuden mitta ja määrä ja esimerkiksi ne, jotka uskovat evoluutioon, eivät tähän joukkoon kuulu.

Tämän - ja tunnollisuuteni - vuoksi  ajauduin tilanteeseen, jossa ystävystyin vain ”oikeiden” uskovaisten kanssa. Tästä seurasi, että muut ihmissuhteeni kuihtuivat ja sikäli kuin niitä oli, kohtelin heitä käännyttämislogiikalla. Sen pyrin tekemään silkkihansikkain, olenhan sosiaalisesti taitava. Tietysti epäonnistuin välillä ja sain ansioni mukaan. Lisäksi takaraivossani huusi ääni, joka kailotti näiden lähimmäisten itseisarvon perään. Onneksi älysin jättää myös jotkut liian kalliit menetettäviksi olevat ihmiset rauhaan kiihkoilultani. Mutta paremmuudentuntoani, oikeassaolemistani ja näistä johtuvaa ylemmyyttäni ei silti liene ollut vaikea rivien ja toimintani välistä huomata. Ihmiset eivät ole typeriä! Antakaa minulle anteeksi, olen ollut idiootti.




 
Tästä on seurannut, että nyt, kun en enää tee vapaaehtoistöitä helluntaiseurakunnassa, ihmissuhteeni ovat määrällisesti pudonneet. Kunnon hellareilla ei ole aikaa (tai halua?) olla kanssani tekemisissä. Heillä kai on kiire evankeliumin levittämisessä. Tosin luulen, että suurin osa heistä touhuaa muuta. Itsekin tiedän, mitä tunnollisuudesta johtuva kiire ja riittämättömyys merkitsevät. Kaventuvia ihmissuhteita niin, että jokainen puhelinsoitto saa stressin ja sykkeen nousemaan. Kun ei jaksaisi tavata enää ketään eikä auttaa ketään ja sitten tuntea musertavaa syyllisyyttä näistä tunteista. Ne ihmiset, joihin olisin potentiaalisesti voinut ystävystyä, olen itse helluntailaisen käytökselläni karkottanut. Tosin en heistä sitkeimpiä. Olen Luojalle kiitollinen näistä lojaaleista ystävistä, joista monella helluntailaisella olisi mallia otettavaksi.

En todellakaan väitä, että luterilainen kirkko olisi täydellinen. Siinä on vikansa, kuten kaikissa kirkkokunnissa. Nyt vain on niin, että en ole löytänyt paikkaani missään. Kun toinen jalkani on helluntailaisuudessa, en kykene sitoutumaan täysin luterilaiseenkaan kirkkoon. Minun on pakko luopua entisestä ja heittäytyä armollisen Jumalan käsiin. Ymmärrän seurakuntayhteyden tärkeyden, mutta se ei voi enää kohdallani olla sitä mitä aktiivisina helluntaivuosinani. Välillä tuntuu, etten jaksaisi luterilaisuuttakaan, vaikka se jos mikä ei vaadi minulta mitään. Haluan vain tulla nähdyksi sellaisena kuin olen, syntisenä, silti arvokkaana, ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

En tietenkään haluaisi unohtua kirkonpenkkiinkään kuin näkymätön, kuten luterilaisessa seurakunnassa saattaa käydä. Minulla ei ole edes kunnon käsitystä siitä, miten voisin kiinnittyä luterilaisuuteen, kun siellä ei ole samanlaista vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa kuin vapaissa suunnissa. Se on kuitenkin ainoa tapa osallisuuteen, jonka helluntaiperinteen vuoksi tiedän. Muusta en tiedä. Minulle jää sakramentit ja se, että saan olla vain. Myös luterilaisia ystäviä olen muutaman saanut, koska tutustuin heihin ihmisinä, en käännytettävinä.

Toivon, että eropäätöksestäni huolimatta viestini otettaisiin vakavasti niiden vuoksi, jotka sinnikkäästi haluavat tehdä hyvää Joensuun helluntaiseurakunnan ja Jumalan nimissä. Minua saatetaan tämän vuoksi pitää oman pesän likaajana, onhan seurakunta ollut minulle kallis paikka, johon pääni kallistaa elämäni kriisitilanteissa. Siitä kiitän. Mutta ristiriitoja on nyt liikaa, jotta heikkouttani niiden kanssa jaksaisin painia. Minun on löydettävä oma ääneni, ja kannettava vastuu siitä mitä itse teen, sanon ja ajattelen. Kristus armahtaa minut, koska minulla ei ole vaihtoehtoja.

Todistakaa vääräksi se epäily, että kaikki tämä vaiettaisiin kuoliaaksi. Saa kommentoida.

30 kommenttia:

  1. Olipas se Satu rohkea ja hyvä kirjoitus! Olen itse pohdiskellut tosi paljon samoja asioita viime vuosina, ja kokenut samansuuntaisia tunteita myös itse. En oikeastaan osaa sanoa muuta kuin että ymmärrän! <3

    VastaaPoista
  2. Tervetuloa luterilaiseksi! Armoon ja iloon♥

    VastaaPoista
  3. Liityin itse jokin aika sitten takaisin luterilaiseen kirkkoon. Helluntaiseurakunnastani en ole lähtenyt pois. Siellä on ihmisiä, joista hyvin paljon välitän. Tuli kuitenkin sellainen välähdyksenomainen hetki, kun tajusin, miten paljon ja miten tärkeää työtä luterilainen kirkko on maassamme tehnyt. Se oli myös lapsuuteni kirkko, jossa ensi kertaa olin kuullut evankeliumin.Tajuisin, etten todellakaan halua, että se häviää. Liityin siis vähän niin kuin kannatusjäseneksi.

    VastaaPoista
  4. Valtaisa kiitos kommenteista! Minua on melkein oksettanut pelätessäni tekstini vastaanottoa. Ihanan kannustavia olette. Jään kiinnostuneena odottamaan myös kritiikkiä, mikäli kukaan kehtaa sellaista kirjoittaa...

    VastaaPoista
  5. No niin nyt taitaa pelittää tämä kommentti-kenttä.. eli siis ehdin jo yhden (mielestäni loistavan) viestin kirjoittaa sinulle mutta se taisi mennä "henkimaailmaan" kun ei ilmestynyt tänne.. nooh yritetäänpäs uudelleen... eli siis mielestäni on hienoa, että olet ottanut askeleen kohti itsenäistä tervettä uskonelämää ja Kristus-aikuisuutta (tää on sitten minun keksimä "nimitys") jos se mielestäsi on ( ja varmaan onkin ihan aiheellista) vaatinut "fyysisen" eron helluntailaisuudesta, niin ei se mikään synti ole. Kaiken pääasia on, että sinä olet kiinni Kristuksessa ja vain se on sinulle tärkeää ja vain se sinut loppujen lopuksi pelastaa. Kypsää naisellisuutta ja kristillisyyttä samassa paketissa - miehet tutiskaa!! Liiallinen kiltteys voi todella ajaa meidät kuvaamaasi tilanteeseen ja siitä on suorastaan ponnistettava ulos - joskus se vaatii juuri tätä minkä itse olet kokenut. Meidän tulee pyrkiä lähemmäs Kristusta ja oppia tuntemaan enemmän häntä - katse Häneen, joka on ainut maailman toivo. Itselleni tärkeintä on tiedostaa se, että olen lähellä Kristusta - vain Hänen tulee olla se minun majakkani yössä. Rauha sydämessä on yksi varma merkki siitä, että on Jumalan tahdossa tekemistensä suhteen. Siu, Anoppi

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä postauksesta! Jonkinlaisen seurakunta-uupumuksen ja sitä seuranneiden syyllisyyden tunteiden läpikäyneenä voin sanoa, että tutulta kuulostaa. Mulle yksi tärkeä juttu niissä vaiheissa oli lukea Anna-Liisa Valtavaaran (luterilainen teologi) kirja Kiltteydestä kipeät.

    Ja näin korkeasti koulutettuna naisena ja teologina on välillä ollut kyllä haastavaa olla srk:n keskellä, varsinkin, kun kuten mainitsit, koulutus, ja varsinkin teologinen koulutus ei ole niin kovassa kurssissa hellaripiireissä. En olekaan sitä kauheasti mainostanut, tai ainakaan sitä, että kirjoitan väitöskirjaa... Olen pohtinut myös sitä, miten helposti tietyn tyyppiset ihmiset (ekstrovertit) saavat enemmän tilaa seurakunnassa. (Aiheesta on kehkeytymässä blogiteksti päässäni, mutta se ei ole vielä teksti-tasolla...) :)

    Siunauksia, iloa!

    VastaaPoista
  7. Ja kaiken tuon kirjoittamasi lisäksi Satu muista olla ennen kaikkea armollinen itsellesi.
    Sinua sylissään pitänyt kasteessa; epätäydellinen, uskoaan välillä epäilevä, mutta armollinen itselleen oleva kummitätisi.

    VastaaPoista
  8. Hirmu hyviä kommentteja! Anoppi puhuu asiaa. Leenan omakohtainen esimerkki kertoo todella karua kieltä siitä, kuinka todellisuudessa helluntailainen hypetys siitä, kuinka "jokaisella on lahjoja, joilla palvella Jumalaa" toteutuu vain joiltakin osin. Kummitädin kommentti liikuttaa erityisesti, tässä ollaan kasteen armon äärellä. Helluntailaisuudessa lapsikaste ei riitä, luterilaisille kyllä. Tämäkin osaltaan heijastelee sitä, millaisena ihmisen oma osuus ja teot nähdään pelastumisen kannalta.

    VastaaPoista
  9. Ymmärrän sinua täysin! Itse "kuulun" nimellisesti helluntaiseurakuntaan, mutta huonojen kokemusten myötä se on jäänyt. Enkä ole kaivannut. Mieleeni on jäänyt vain se, että pitää olla täysillä mukana tai sitten ei ollenkaan. Olin aikoinaan toiminnassa mukana erittäin paljon, mutta sitten tuli jonkilainen elämänkriisi ja masennus, jolloin kaikki suhteet katkesivat. Kun pelkkä pyhä henki ei auttanut, niin ei näköjään voinut kukaan muukaan auttaa. Ehkä minut kasvatettiin "pumpulissa", kun koko lapsuuden elin helluntaiseurakunnassa, muusta ei ollut tietoa. Katkeruus ja kaksinaamaisuus osuvat helluntalaisiin omasta mielestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi: Yhdenmukaisuuden paine on hellareilla niin kova, että jos joku siitä poikkeaa esim. tuottamalla "yhteisölle häpeää" olemalla heikko, hänet ikään kuin hengellisesti "kunniamurhataan" ja jätetään porukan ulkopuolelle. Hänestä ehkä puhutaan "huolestuneeseen sävyyn" mutta hänelle itselleen ei. Pahinta on, jos toisen hankalan elämäntilanteen syynä arvellaan olevan jonkin salaisen synnin tai väärän asenteen, kuten katkeruuden. Niin asiat kuitenkaan harvoin todellisuudessa lienevät. Tosielämä vain ihan oikeasti voi murjoa joskus täysin ilman ihmisen omaa syytä. Sillä ei ole hengellisyyden kanssa mitään tekemistä, kuten Jobinkin esimerkin luulisi kyllin selvästi osoittavan. Ja vaikka uskova olisikin katkera - mitä sitten?!!! Yllättäen tämä katkeruuskin voi johtua siitä, että on ensin kokenut tulleensa seurakunnan taholta hyltätyksi. Vaikka juuri sen pitäisi olla kaikkien sellaisten paikka, joita ei muualla hyväksytä.

      Poista
  10. Arvostan rehellisyyttäsi. Samalla suretta tuo kaikki kokemasi. Mietin, miten eri ihmiset voivat kokea samat asiat niin eri tavalla? Ymmärrän esille tuomasi asiat, enkä kuitenkaan koe juuri mitään niistä omalle kohdalleni.
    Se surettaa eniten, että olet kokenut kuuluvasi joukkoon vain tekemisen kautta. Joskin mietin myös, onko se universaali ongelma, sillä samoja kokemuksia kuuluu useista muistakin kirkoista/piireistä. Ja miten se voikin olla niin! Itsekin olen jäänyt joskus yksin, mutta samalla olen kyllä kokenut olevani osa seurakuntaa tekemättä mitään.
    Tuo armottomuuden kokeminen on hätkähdyttävää. Itse kun olen kokenut armoa ihan ylenpalttisesti. Että niin paljon ja jatkuvasti epäonnistuneena olen silti toisille sama ihminen. Mietin, onko kuitenkin kyse enemmän siitä, kuinka kokee itsenä Jumalan edessä? Mietin myös, kuinka yhdellä paikallisella seurakunnalla voi olla yhdelle ihmiselle merkitystä - pelkästään yhdellä pastorilla on niin iso merkitys seurakunnalle.
    Ja nämä kysymykset eivät ole sanojesi arvostelua, vilpitöntä kyselyä vain. Mietin, että siksi kai kirkkoja on niin useita, jotta jokainen voi löytää "omansa". :) Joku toinen on kokenut juuri niin päin, ettei luterilainen kirkko tarjoa sitä, mitä oman sisin kaipaa ja löytää kotinsa juuri helluntaiseurakunnasta. Olennaisinta lienee arvostava asenne kaikkia kirkkoja kohtaan ja halu elää Jeesuksen puolella, ei muita vastaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos kommentista! Kokeilen vastata hieman joihinkin kysymyksiisi.
      1.Mietin, miten eri ihmiset voivat kokea samat asiat niin eri tavalla? = Varmaan siksi, että olemme erilaisia. Itse olen kokenut erilaisuuteni olevan yhteensovittamaton siihen muotiin, jonka helluntaiseurakunta naisille tarjoaa. Muotti on erimuotoinen kuin minä. Jos yritän survoutua siihen, osa jäsenistä jää ulkopuolelle, vaikka vieressä olisi koko seurakunta tsemppaamassa. Ja kun en enää jaksa yrittää muotiin ahtautua, minulle käännetään selkä.
      2. Itsekin olen jäänyt joskus yksin, mutta samalla olen kyllä kokenut olevani osa seurakuntaa tekemättä mitään. = Mukava kuulla, että tämä pätee joihinkuihin ihmisiin. Olen huomannut, että helluntaipiireissä tiettyyn sukuun kuuluminen on iso valttikortti. Jos on seurakuntaan ulkopuolelta tullut, jonka perhe on "väääränlainen", joutuu tekemään älyttömästi töitä tienatakseen paikkansa ja arvonsa seurakunnan keskellä. Et ole varmaan itsekään voinut olla huomaamatta, että Suomen helluntaipiireihin kuuluvat tuntevat toisensa viimeistään yhden ihmisen kautta ja suuri osa porukasta on toistensa serkkuja - tai vähintään serkun serkkuja. Sain olla teini-iässä viisi vuotta täysin yksin helluntaiseurakunnassa, minua hädin tuskin tervehdittiin. Pääsin sisälle vasta, kun muutin lähemmäs seurakuntaa ja aloin ahkeroida työmuodossa toisensa perään, päällekkän, allekkain ja limittäin.
      3. Itse kun olen kokenut armoa ihan ylenpalttisesti. Että niin paljon ja jatkuvasti epäonnistuneena olen silti toisille sama ihminen. Mietin, onko kuitenkin kyse enemmän siitä, kuinka kokee itsenä Jumalan edessä? = Se, kuinka koen itseni Jumalan edessä, ei voi olla korreloimatta sen kanssa, kuinka seurakunnassa minuun suhtaudutaan. Minua ei ikään kuin ole olemassa, ellen ole ahkerasti työmuodoissa mukana. Mitä tämä kertoo seurakunnan armollisuudesta? Eli itse en epäonnistuneena ole kelvannut. Eikä tätä kokemusta ole reilua palauttaa minun Jumala-suhteeseeni.
      4, Joku toinen on kokenut juuri niin päin, ettei luterilainen kirkko tarjoa sitä, mitä oman sisin kaipaa ja löytää kotinsa juuri helluntaiseurakunnasta= Olen tullut tässä täyden ympyrän. Lähdin ev-lut.kirkosta, nyt palaan sinne takaisin. Olen nyt viisaampi ja osaan arvostaa sen teologiaa kaikkine puutteineenkin.

      Kiitos kommentistasi, Virpi! Mukavaa kesää :)

      Poista
    2. Kohtaan 2:

      Loogista sinänsä, että ellei ihminen ole toiminnassa mukana, niin missä muut voisivat myöskään kohdata sellaista henkilöä. Työmuodon (hassu sana) kautta pääsee tutustumaan ihmisiin. Eivät pesäpalloilijatkaan kohtele minua pesäpalloilevana ystävänään, ellen lähde pesäpallopiireihin mukaan, missä muualla he minua näkisivät. Jos istun katsomossa pelien ajan ja lähden sitten pois, eiväthän he edes tiedä minun olleen siellä. Eli työmuodon yksi iso arvo on siinä, että pääsee olemaan ihmisten kanssa toivottavasti itselle mielekkään tekemisen kautta.

      Tai sitten pitäisi olla se "joku", joka kokisi yhtäkkiä tarpeekseen vetää iltoja, joissa ihmiset voisivat vain hengailla ja olla yhdessä ilman tekemistä - eli tutustua! Nuortenillat ovat osaksi sellaisia, mutta sellaisia saisi olla myös yli kolmikymppisille toki. Mutta kuka on se "joku". Jos me halutaan sellaista, niin eikö me silloin painosteta sitä "jokua" tekemään jotain, mitä me haluttaisiin. Seurakunta kun ei ole mikään yksi persoona, vaan joukko tavallisia ihmisiä, joista kenelläkään ei vain satu olemaan kutsumusta vetämään hengailukerhoa.

      Minusta seurakunnassa saa todellakin olla tekemättä yhtään mitään. On arvokasta jo se, että tulee paikalle, ehkä jopa juttelee ihmisille, haluaa olla uskovien yhteydessä. Itse tällä nykyisellä paikkakunnallani aloin tutustumaan ihmisiin vasta kun lähdin mukaan vapaaehtoiseksi, mutta eipä minulla juuri ollutkaan muita paikkoja, joissa olisin ihmisiä kohdannut muuten kuin ohimennen. Yhteinen puuhaaminen yhdistää aina. Mutta nämä kaksi helluntaiseurakuntaa kokeneena en edes samana päivänä (paitsi tänään) vertaisi blogissa mainittua seurakuntaa ja nykyistä seurakuntaani toisiinsa seurakuntaan sisäänpääsemisen kannalta! Kaipaan sinne. En tehnyt siellä mitään kummoisempaa ensimmäisenä vuonnani, mutta silti minut huomattiin ja minulle oltiin ystävällisiä. Sinä etenkin, ihana ihana Satu, rempseällä ja luontevalla otteellasi :)
      Taina :)

      Poista
  11. Sanoisin, että tämänkaltaisissa asioissa kysymys on erityisesti siitä, millä tavoin hengellistä häpeää tuottava yhteisö saa yksilön tulkitsemaan jumalasuhdettaan. Olen kirjoittamassa blogitekstiä aiheeseen liittyen, ja sen mainingeissa heitän hieman kommenttia tännekin. Lainaan tähän pätkän tulevaa tekstiäni.

    Helluntailaisuudelle ja vapaille suunnille yleensä on piirteellistä se, että vaikka vanhurskautta yksin uskosta korostetaan yleisen opin tasolla, itse jumalasuhde tulee määritellyksi moraalin ja tekojen kautta. Vanhurskaus on yksin uskosta, mutta suhde Jumalaan pysyy yllä elämällä yhteisön määrittelemää ”kristillistä elämää”. Hyvin tyypillistä on opetus, jossa korostetaan kuinka ”jumalasuhteen syvenemisen” salaisuutena on ”Jumalalle antautuminen” eri elämänalueilla – toisin sanoen luopuminen tietyistä synneistä, joita Jumalan uskotaan erityisesti tarkkailevan, hyvien tekojen tekeminen, motiivien tavoitteellinen puhtaus ja niin edelleen. Tämä ymmärretään ”Hengen täyteydeksi” ja sen ylläpitämiseksi.

    Yksilö, joka havaitsee kykenemättömyytensä tämänkaltaiseen antautumiseen, kokee epäonnistuneensa jumalasuhteessaan. Hän tuntee hengellistä häpeää, kelpaamattomuutta Jumalalle. Tosiasiallisesti hän on kelpaamaton yhteisölleen, mikä sitten yhteisön opin ja elämän vuoksi samastuu Jumalalle kelpaamattomuuteen. Tässä tilanteessa ei ole apua uskonvanhurskauden yleisen tason korostamisesta. Tilanne voi kääntyä jopa päinvastaiseksi. Epäonnistunutta ja häpeästä kärsivää yksilöä saatetaan ”rohkaista” julistamalla tälle anteeksianto (ja kehottamalla ”yrittämään uudelleen”, olemaan ”rukouksessa kestävä” jne.). Häpeä ei kuitenkaan ole sama asia kuin syyllisyys, ja kuten Kettunen osoittaa, syyllisyyden kokeminen edellyttää häpeän työstämistä, jotta syyllisyydentunnoille voi ylipäätään vapautua tilaa. Häpeästä kärsivä yksilö ei niinkään koe olevansa syyllinen moraalisiin virheisiin kuin olevansa kokonaisuudessaan, ihmisenä, Jumalalle kelpaamaton. Hänen eksistenssinsä on hänen oman kokemuksensa mukaan vääränlainen, hän kokee olevansa ”paskaläjä”, josta ei ole mihinkään. Syntien anteeksi julistaminen kohdistuu siten hänen olemukseensa, mikä tekee anteeksiannosta lyömäaseen, jolla anteeksiantaja paitsi asettuu uhrin yläpuolelle omaksumalla antajan identiteetin, myös antaa hänelle varsinaisesti anteeksi hänen olemassaolonsa (tai toimii tällaisen anteeksiannon välittäjänä). Ihminen ei kuitenkaan voi olla syypää olemassaoloonsa, joka on Jumalan lahja.

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoista aina lukea ja kuulla eri ihmisten seurakuntayhteisöistä saatuja kokemuksia. Kaikki painostus on aina ikävää missä tahansa poppoossa... Tuosta akateemisuuden ja oppineisuuden pelosta taidetaan olla hellari- ja karismaattisissa piireissä pääsemässä eroon, viime vuosina kohdalle on tullut useita hyvinkoulutettuja helluntalaisia.
    Itse hämmästyin nimenomaan uuden pastorin laajaa lukeneisuutta, hän osasi lyhyessä keskustelussa mainita tunnetun historiallisen kristillisen vaikuttajan, josta meidän professorit teologian osastolla eivät ole edes kuulleet :)) (osoittaa ehkä lähinnä sen, kuinka Skandinavia-ja Luther-keskeistä meidän teologian opetus on...) uskon, että se osoittaa jo perehtyneisyyttä muuhunkin kuin oman yhteisön kulttuuriin ja avoimuutta koko Kristuksen ruumista kohtaan.
    Viime aikoina on herätty siihen, että kristinusko on muutakin kuin helluntalaisuus - tai edes protestanttisuus.. akateemisuus ja sivistys toivon mukaan eivät enää ole niin suuria mörköjä, kuin joskus vuosikymmeniä sitten.

    Anyway... voimia ja iloa tästä eteenpäin, virkistäviä kokemuksia uudess seurakunnassa, mutta varoituksen sana on paikallaan: lakihenkisyys osaa vania luterilaisissakin kuvioissa... vahingolliset vaikutukset ja ihmisopit on blokattava pois omaa sydäntä kuormittamasta oltiin missä yhteisössä tahansa.

    VastaaPoista
  13. On ikävää, että seurakunnista (kuten muistakin yhdistyksistä ja puljuista) häipyvät ne, jotka voisivat olla hyödyksi kaunoineen ja katkeruuksineen. Hyödyksi?? Tarkoitan hengellistä hyötyä, sitä, että vaikka kaikella on tietysti rajansa, moni epäkohta ja vanhakantainen ajattelumalli voisi saada rohkeasta ja avoimesta keskustelusta uusia käänteitä. Kuka/mikä sitten sanelee, mikä ajattelumalli tai toimintatapa on hyväksi, ja mikä joutaisi romukoppaan, on jo asia erikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kriittinen ja avoin keskustelukulttuuri onkin melkoinen haaste helluntailaisuudelle, siinä se on vielä aika lapsenkengissään. Paikka paikoin kyllä jo osataankin jotain, mutta oma kokemukseni on toisaalta osoittanut senkin, että välillä tekee aika tiukkaa. Kriitikon motiivien epäileminen ja leimaaminen tahtoo olla toistuvaa. Hankalinta on ottaa vastaan sellaista kritiikkiä, joka kyseenalaistaa laajoja rakenteita, käytäntöjä ja niiden taustafilosofioita ja -teologioita. Tämä on toki ymmärrettävää.

      Kriittisessä keskustelussa perustelut asian puolesta ja vastaan ratkaisevat. Tai niiden pitäisi ratkaista.

      Poista
    2. Mistä puljusta löytää kriittistä ja avointa keskustelukulttuuria? Evlut-kirkossa kuulemme siitä vain mediassa, arkkipiispan aivoituksina. Jos olet kirkon palkallinen ja eri mieltä, pidät suusi kiinni, tottakai. Seurakuntailaisia ei juurikaan kiinnosta tietää "oman seurakunnan" elämänmenosta.
      Ruoho ei ole yhtään vihreämpää aitojen toisilla puolilla. Onnea kuitenkin sille, joka loikkia tekee.

      Poista
    3. Luterilaisuudella on akateemisena teologiana vahva olemassaoleva kriittisen keskustelun perinne. Mediassa näkyvä ”keskustelu” ja kannanotot antavat asiasta harhaanjohtavan ja yksipuolisen kuvan. Laajempaa ja totuudenmukaisempaa näkökulmaa saa vaikkapa Perusta -ja Iustitia -lehteä selailemalla tai perehtymällä luterilaiseen ekumeniikkaan, luterilaisuuden historiaan tai Lutherin omiin teksteihin. Kriittinen perinne ilmenee jo siinä, että papit saavat tunnustuksiin sitoutumattoman akateemisen koulutuksen, joka pakottaa heitä ottamaan etäisyyttä luterilaiseen ajatteluun. Siten jo yliopisto antaa hyvät valmiudet kriittisen dialogin käymiseen luterilaisen kirkon sisällä.

      Kriittistä ja avointa keskustelukulttuuria löytää myös roomalaiskatolisuudesta. Tästä hyvänä esimerkkinä ekumeniikan piirissä pohdiskeltu konsiliarismi vs. papalismi -dialogi.

      Ruoho ei ehkä ole vihreämpää aidan toisella puolen – mikään seurakunta ei ole täydellinen –, mutta jos jatkan vertausta, niin epäilemättä on paikkoja, joissa se on tuuheampaa ja joiltain osin paremmin hoidettua. Ja toki helluntailaisillakin on vahvat alueensa, joista luterilaisten soisi ottavan oppia. Kriittinen keskustelukulttuuri ei nyt vain niihin alueisiin kuulu.

      Poista
  14. Arvostan rehellisyyttä ja ihana että joku sydäntä avoimesti avaa!! Minulla ko. Seurakunnasta ei ole niinkään negatiivisia muistoja, niin enää en kuulu, mutta vaihdoin seurakuntaa perhesyistä. Olen varmaan onnistunut blokkaamaan muistista huonot kokemukset, koska ei nyt tule yhtään mieleen. Joskus nuorempana kotiseurakunnassani muistan kokeneeni armottomuutta ja epäonnistumista ja juuri sitä, että en sovi tiettyyn muottiin. Se että jättäydyin hetkeksi syrjään kaikista tehtävistä teki hyvää, minulla oli aikaa löytää omaa identiteettiä sekä viettää aikaa Jumalan kanssa!! Armo viel meiltä halun tehdä pahaa, sen oikein ymmärtäminen ja kokeminen! Koska Armo vapauttaa! Armo ei ole tekosyy tehdä syntiä tai elää synnissä, vaan juuri armon kokeminen muuttaa meitä. Ja voimme myös antaa muiden saada kokea tätä armoa vahtimatta heitä �� Hyvää jatkoa ja siunausta elämääsi <3

    VastaaPoista
  15. Tuo katkeruuskortin käyttö on niin kulunut juttu. Yleensäkin, kovia kokenut ihminen ansaitsee tulla kuulluksi, on kyse millaisesta tilanteesta hyvänsä... Empatian puute on seurakunnissa suuri ongelma. Ei jokainen vastoinkäyminen ja vaikea elämäntilanne ole ihmisen omaa syytä, tai vaikka olisi, ihminen tarvitsee empatiaa sitä suuremmalla syyllä :)

    Toivon, että en itse enää hoe samoja fraaseja, joita vielä joitakin vuosia sitten olisin jakanut lähimmäisten elämänkohtaloihin...sen verran raskaita asioita olen joutunut viime aikoina käymään läpi. Itsekin sain joistakin asioista katkeruussyytökset, aivan aiheettomasti. Vaikka kuinka antaa anteeksi, hylkääminen ja torjutuksi tuleminen tuntuvat pahalta ja jättävät haavat... suru ei ole sama kuin katkeruus. On niin helppoa ohittaa lähimmäinen leimaamalla tämä katkeraksi (siis hylkiöksi, joka ei ansaitse empatiaa)...
    Luin juuri vähän aikaa sitten erään naisen kertomuksen siitä, kuinka hän omia lapsuuden haavojaan kipuillessaan törmäasi aina kristittyjen taholta samoihin kliseisiin. 'Anna anateeksi, unohda, anna se Herralle' jne... Parantuminen alkoi heti, kun kohdalle tuli yksi ihminen, joka myönsi surun aiheelliseksi ja osoitti empatiaa - aitoa Kristuksen rakkautta tuomitsemisen sijaan. Miksi tämä on meille niin vaikeaa ja empatia kortilla...? en ymmärrä...

    VastaaPoista
  16. Liikkeistä irtautumisen kokemuksessa ja jopa syissä on todella paljon samaa. Lämpimin ajatuksin, Satu.

    VastaaPoista
  17. Hienoja kommentteja tuli näin paljon lisää! Suurkiitokset kaikille, tämä on ollut hyvin rohkaisevaa. Vähän on nyt sellainen takki tyhjä -fiilis. Vastaanotto on ollut hirmu mukava. Kiitos!

    VastaaPoista
  18. Itse olen tullut myös siihen tulokseen, että ihmiset tekevät hyvin yksinkertaisesta asiasta mahdottoman mutkikkaan. Sanomahan on niin selkeä kuin olla ja voi: armo riittää, sitä riittää minullekin.
    Mirja V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti sanottu, ihana Mirja! Mie luonnostani viännän ja kiännän armon niin tuhannen mutkalle, että saan olla ihteni kanssa tosi napakkana :)

      Poista
  19. Hienoa Satu�� todella rohkea kirjoitus. Itsekin helluntalaisena monesti näitä mietiskellyt. Itse en ole korkeasti koulutettu vaan ihan tavallinen työläinen niin täytyy sanoa että kyllä sitä tuntee itsensä pieneksi ihmiseksi joidenkin rinnalla. Kuulin taannoin esim siitä että maakunnista tulevat helluntai nuoret EIVÄT tule mielellään omaan seurakuntaan nuorten iltaan kun eivät koe itseään tervetulleiksi. Kun on näitä omia piirejä. Meneevät mieluummin citylle. Tässä on se suurin syy minkä vuoksi olen itsekin miettinyt olenko oikeassa "klubissa". Minulle on aivan yhdentekevää mihin kuppikuntaan kukakin uskovainen kuuluu. Käsittääkseni tärkeintä on se mihin uskoo. Ei se minua taivaaseen vie jos uskon helluntalaisuuteen vaan usko Jeesukseen Kristukseen. Kiitos Satu tästä ja hyvää kesää sinulle��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! "Ihan tavallinen työläinen" on just hyvä ja arvokas, eikä tarvitse sen kummempia papereita ollakseen hyvä tyyppi, arvokas, hieno, älykäs tai omia ajatuksia omaava huippuyksilö.

      Kuppikunnat ovat olleet ongelma jo miljoona vuotta ja itse aktiivisina vuosinani koin elämäntehtäväkseni (yhdeksi niistä) hyökätä kaikkien vähänkin vieraamman näköisten kimppuun tutustumaan. Tästä seurasi se, että jäin roolini vangiksi enkä oikein saanut itseltäni enää lupaa hoitaa jo muodostuneita ihmissuhteita, koska huoli uusien tulijoiden viihtymisesta oli niin suuri. Toisaalta, tätä kautta olen saanut muutaman tosiystävän, joita hienompia ei olekaan. Niin että ehkä se sittenkin kannatti... varsinkin jos joku on minun ansiostani saanut tuntea olevansa edes hieman tervetulleempi.

      Poista
  20. Moikka Satu! Voitko avata hiukan lisää tuota tsois meijerin kirjojen roviopolttamisjutskaa? Onko hänen kirjat siis huonoja, mikä niis falskaa? En oo lukenu ku yhen kaks ja hyvii taisivat olla nimenomaan sellasii vapauttavia...

    VastaaPoista
  21. Tunnistan tuon ajatuksen että monet ovat keskenään sukua ja että on enemmän tehtävä työtä että tulee näkyväksi jos yksi menee mukaan. Itse olen ollut myös monissa työmuodoissa mukana. Itse koitan ottaa uusia vastaan missä seurakunnassa milloinkin olen koska uskovana olemme yhtä perhettä yli seurakunta rajojen. Itse etsin vielä paikkaani olen myös niin paljon nähnyt eri seurakunta kulttuureita etten tiedä kykenenkö koskaan pysähtymään jonnekkin tiettyyn paikkaan. Kuitenkin tiedän että määränpäänä on taivas ja siellä ei tarvitse enään etsiä paikkaansa. Siellä on vihdoin se täydellinen seurakunta, sillä taivaassa ei ole syntiä eikä vajaavaista opetusta.

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)