Luettua


HEI! OLEN PERUSTANUT UUDEN BLOGIN KIRJAVINKEILLE: kirjakimalainen.blogspot.fi TERVETULOA LUKIJAKSI!

(En päivitä enää tätä sivua, mutta annan sen toistaiseksi olla täällä.)

Täältä saat kirjavinkkejä.
Jos etsit jotakin tiettyä, kokeile pikanäppäintä ctrl + f ja syötä ruudulle ilmestyvään hakukenttään etsimäsi tieto.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Kauniisti piirretty sarjakuvaromaani. Hankaluutena on epätasapainoinen rakenne. Draaman kaari toimii lyhyinä pätkinä, mutta kokonaisuus on sirpaleinen tarkoituksettomasti ja taitamattoman oloisesti. Hienoista rakennuspalikoista huonosti koottu teos, siis. Menee viihteenä, mutta sortuu kliseisiin joistakin pienistä oivalluksista huolimatta.


Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Sarjakuvaromaani laittomasta maahanmuutosta. Sympaattinen perheenisä lähtee henkensä kaupalla tienaamaan leipää lähisuvulleen. Hän päätyy dystooppiseen kasvihuonemaailmaan Espanjan etelärannikolle. Matka jatkuu karujen kokemusten karttuessa Barcelonaan, eikä se valoisammaksi muutu.

Kertomuksessa on optimismia herättävät hetkensä, mutta pääosin se on hyvin synkkä, sananmukaisesti REALISTINEN tarina. Jos ja kun Suomessa asiat ovat mallillaan, saamme kiittää siitä pitkälti realismin tyylilajia - se kun avasi silmät kärsimykselle 1800-luvun lopulla. Maailma on edelleen jakautunut, tavallaan, orjiin ja orjuuttajiin, vaikka aikaa on kulunut. Ilmeisesti ihminen ei muutu. Aina ahne polkee heikompaa saadakseen itse enemmän.

Tämän teoksen lukeminen oli samanaikaiseti viihdyttävää ja kamalaa. Tekee häijyä katsoa omaa länsimaista itseään peilistä päähenkilön ja hänen perheensä kohtalonhetkien jälkeen.

Tietäväisen piirrosjälki on kauniin maalauksellista ja pelkistettyä. Värimaailma on sisällölle analogisesti ruskeanharmaa. Tietäväinen vetelee kaunista viivaa ja selkeää linjaa. Sommitelmissa silmä lepää. Kaunis teos! Kannattaa lukea (oikeassa mielentilassa).

P.S. Teos soveltuu globaaliskasvatukseen erinomaisesti lukioikäisille.


Nura Farah: Aavikon tyttäret

Kirja kertoo 60-luvun Somaliaan sijoittuvan tarinan nuoren tytön elämästä. Luin juuri ennen tätä teosta Stockettin Piiat, joka puolestaan kertoi 60-luvun USA:n mustista palvelijoista. Makuyhdistelmä oli niin hyvä, että suosittelen sitä lämpimästi.

Ensimmäinen somalitaustaisen suomeksi kirjoittama romaani on kelpo luettavaa. Draaman kaari ja luvut perustuvat yksittäisiin tarinoihin saman henkilön elämästä. Lukukokemuksesta tämä tekee hieman pirstaleisen. Tämä toisaalta pitää lukuintoa mukavasti vireessä. Kirjassa ei lätistä turhia.

Mielestäni on reilua käsitellä Farahin teosta romaanina muiden joukossa ilman, että se saa taustansa vuoksi "helpotuksia".

Juonirakenteen sirpaleisuuden ohella minua kismitti toistuvasti eräs kielellinen seikka: tietyt sanat saattoivat toistua viisikin kertaa samassa kappaleessa ilman, että niihin viitattiin synonyymeillä tai pronomineilla. Kyse on tekstin sidosteisuudesta, joka ei ollut niin hyvä kuin olisin lukijana toivonut. Jäin miettimään, minkä verran kustannustoimittaja on käsitellyt alkuperäistä tekstiä.

Farah puhuu mainiota suomea, ja osaa totta vieköön kirjoittaa! Kertomukset ovat kiinnostavia, ja on vain oikein, että niistä kertoo joku oman taustansa tuomalla kokemuksella. Eipähän tule olo, että rasvainen länsimaalainen tässä olisi hellehatussaan arvostelemassa "niitä Toisenlaisia ihmisiä Pimeässä Afrikassa".

Teoksen lukuisista hyvistä piirteistä huolimatta jäin tuumimaan, olisiko tätä teosta julkaistu, jos sen olisi kirjoittanut laiskanpulskea naapurin Pena.
 

Kathryn Stockett: Piiat


Lue tämä kirja, pidät siitä varmasti. 400 sivua humahtavat äkkiä!


Ville Ranta: Kyllä eikä ei

 Sarjakuvaromaani kansallisromantiikan ajan Suomesta. Leskeksi jäänyt pappi harhailee oikean ja väärn välillä. Mukana tarinassa vilahtavat myö ajan vaikuttajat Elias Lönnrot ja saarnaaja Ruotsalainen.

Rannan hatara, mutta varma viiva on kaunis. Värimaailma on akvarellein herkästi toistettu ja maanläheinen.


Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan

Kannen perusteella tämä oli aivan pakko lainata - takakansiteksti antoi hyvää lisävauhtia. Espoolainen kalatiskin myyjä löytää sauvakävelylenkillään ruumiin ja alkaa selvittää rikosta omin neuvoin, onhan hänellä omasta mielestään poliisia paremmat edellytykset onnistumiseen vuosia kestäneen rikossarjojen seuraamisen myötä. Poliisit ropeltavat kasaan omaa tutlimustaan.

Kaverikseen Annikki saa inkeriläisen Helmin, joka vastentahtoisesti mutta omantunnontarkasti ja uskollisesti auttaa sopan setvimisessä. Hän kun sattuu (epä)onnekseen työskentelemään murhatun työpaikalla siivoojana.

Kirjan kertoja ei ole kaikkitietävä, joten moni yksityiskohta jää lukijallekin Annikin ja Helmin päättelyn varaan. Mutta ensin herkutellaan usealla ruokalajilla ja pakkaudutaan toppavaatteisiin pakkasta vastaan.

Kirja on dekkariksi keskinkertainen, mutta nostan esikoiskirjailija Tiina Forsmanille hattua niin sympaattisten hahmojen keksimisestä, että kirja on pakko lukea loppuun. Murha ja sen ratkaisu jää oikeastaan lukijalle melko yhdentekeväksi.

Rikoksennälkään tämä kirja ei välttämättä anna suurtakaan ähkyä. Mutta jos pidät Naisten etsivätoimisto n:o1 -sarjasta, niin tässä on sinulle siitä kiva espoolaisversio. Kirjailijalle toivotan menestystä ja inspistä jatkossakin.


Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Tässä on sananmukaisesti niin kuumaa scifiä, että suuta polttaa. Ai että, viime yönä tärisin peiton alla yli ikäiselleni sopivan nukkumaanmenoajan. Teos on niin koukuttava!

Tapahtumapaikkana on dystooppinen nykyajan Suomi. Historia on vain mennyt hieman eri tavalla kuin se oikeasti meni. Historian väänteissä Suomesta on tullut suljettu kyttäysvaltio, jossa naisista on jalostettu aivoton miehiä miellyttämään suunniteltu rotu. Epätoivottuja ominaisuuksia kantavien sterilointi on käytössä ja kaikkia salakuunnellaan jopa omissa kodeissaan.

Päähenkilö on älykäs luonnonoikku, joka pystyy teeskentelemään aivotonta blodia. Ristiriitaa ei aiheuta vain teeskentely vaan myös päähenkilön bimbosiskon mystinen katoaminen.

Voi, kannattaa lukea!


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kaunis vanhoillislestadiolaisen perheen selviytymistarina. Kirja on ollut paljon esillä viime aikoina mediassa, enkä ihmettele sitä yhtään. Aihe on rasvaisen ajankohtainen viimevuosien pedofilia- ym. vanhoillislestadiolaista liikettä koskeneiden skandaalien vuoksi. Kirja sijoittuu hienosti hyllyyn oksasten ja tervojen seuraksi.

Päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat liikkeeseen syntyneitä uskovaisia. "Uskomassa olemisessa" on vain se vika, että liikkeen piirissä se on synonyymi ehkäisystä kieltäytymiselle. Syyllisyyteen kasvatettu perheenäiti joutuu tiukalle valinnan paikalle, kun lapsia pukkaa joka vuosi. Muukaan perhe selviä helpolla.

Kirja kuitenkin päättyy onnellisesti. Se ei tuputa mustavalkoisia ratkaisuja tai mitään muutakaan. Sävy on syvästi ihmisyyttä ymmärtävä, ja rivien välistä pilkistää todellinen ilosanoma, joka ei käy yksiin uskonnollisen yhteisön tiukkojen sääntöjen kanssa. Ihmistekoiset, kulttuuriset säädökset alkavat näyttää armon kammottavilta irvikuvilta.

Ajankohtaisuus olisi yksinään kehno syy kehua teosta hyväksi. Kehunkin sitä hyväksi ihan muista syistä: se on lyyrisesti taitava, aiheeltaan kiinnostava, mukaansa tenpaava ja ajatuksia herättävä. Intertekstuaalisia viittauksia on paljon, mutta ne eivät vaikeuta lukemista. Paljon lukeneille ne ovat mukavia välipaloja, on hauskaa tunnistaa henkilöiden oman puheen sekaan uppoavia raamatunjakeita ja otteita kansanrunoudesta.

Tämä kirja kannattaa lukea, lukunautintoa on luvassa ja ajatuksiakin saattaa herätä. Uskonnollisissa yhteisöissä mukana olleille kirja tarjoaa paljon samastumiskohteita, vaikka vanhoillislestadiolaisuudesta ei kokemusta olisikaan. Uskon asiat vieraaksi kokevalle tämä voisi olla mielenkiintoinen pelinavaus uskonnollisen ihmisen sielunmaisemaan.


Alaa Al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kairoon sijoittuva romaani, jossa seurataan historiallisesti arvokkaan talon asukkaita - ei vain rikkaita, vaan myös katolla asuvia työläisiä ja ovenvartijan terroristiksi ryhtyvää poikaa.

Romaanissa on noin neljä erillistä kertomusta, jotka limittyvät toisiinsa mielenkiintoisesti. Kulttuurin moninaisuus, erilaiset arvot, uskonnot ja elämänkohtalot näyttäytyvät värikkäinä toistensa peilaamina.

Romaanin yksi kantava teema on seksuaalisuus muslimimaailmassa, mikä tuntuu olevan nyt aika pinnalla muissakin vastaavissa kirjoissa.

Tämä kirja maistunee parhaalta sopivassa eksotiikan nälässä Teos on helppolukuinen ja aihe populaari. Se on myynyt isoja määriä arabimaailmassa.



 Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu


Mielenkiintoinen tarina suureen kaupunkiin muuttavasta köyhästä maalaistytöstä, joka elämän koettemusten viemänä joutuu piiaksi rikkaan sukulaismiehensä isoon taloon.

Päähenkilö on sympaattinen ja nöyrä, mutta tulee koheltaneeksi itsensä pulaan monta kertaa. Hänet myös naitetaan rikkaalle miehelle väliaikaisella sopimuksella. Tässä vaiheessa kirjan lataus muuttuu eroottissävyiseksi, mitä ei olisi teoksen alussa arvannut. Kirjassa on kuitenkin muitakin käänteitä.

Kertomus polveilee jännittävästi ja draaman kaari pitää lukijan tiukasti pihdeissään, vaikka tapahtumien kulkua seurataan useamman vuoden ajan. Lukuisat lyhyet sisäkertomukset niveltävät juonen suurempaan kertomuksien historian sarjaan.

Tarina sijoittuu 1600-luvun Persiaan, joten kaamoksen keskellä sitä on herkullista lueskella. Päähenkilö kutoo mattoja kirjan alusta loppuun, ja lopulta maton kuviointi vertautuu tytön omaankin elämään.


Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Novelleja Muumilaaksosta. Lue ja ilahdu!

En ole muumifani. Astiakaapistani löytyy silti 15 muumimukia. Pieni poikani katsoo Muumeja YouTubesta ja osaan itsekin ulkoa kaikki tunnusmusiikit.

Muumisarjakuvat on luettu ja niin edelleen, muumitietämystä vaativaan tutkimukseenkin olen osallistunut.

Sen silti haluan sanoa, että piditpä Muumeista tai et, niin Janssonin ITSENSÄ kertomana nämä jutut saavat yllättävän syviä sävyjä. Novellit voi lukea puhtaasti tarinoina, mutta niistä löytää myös syvällisiä oivalluksia ihmisyydestä ja  suhteestamme ympäröivään maailmaan. Jos etsit sopivaa novellia vaikkapa analysoitavaksi, niin hyödynnäpä tätä materiaalia. Laadussa löytyy, eikä näitä suotta tutkita pitkin yliopistoja.

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Kyseiseltä kirjailijalta voin mitä lämpimimmin suositella kahta muuta kirjaa (alla). Tämä kirja, Nuoren naisen koetukset, puolestaan oli epäuskottavuudessaan melkoinen koetus luettavaksi. Voi itku ja harmi, onko Swarup myynyt kirjailijansielunsa rahalle ja pusertanut tämän kirjan kasaan kustantajan hoputtamana?

Myönnettävä on, että Nuoren naisen koetukset tempaa mukaansa, mutta koko ajan joutuu pelkäämään, minkä epäuskottavan käänteen Swarup on mennyt tunkemaan seuraavan nurkan taakse. Äh! Swarupin muidenkin kirjojen juonet ovat sanalla sanoen uskomattomia, mutta ne eivät ole silti kärsi epäuskottavuudesta niin kuin tässä kirjassa. Lue aivot pöydällä, niin säästyt myötähäpeältä ja harmilta.




Vikas Swarup: Syyllisten seurue

Tämä on paras ja viihdyttävin kirja pitkään aikaan! Ahmaisin ja kahmaisin sen mielihalulla. Töissäkin odotin kotiin pääsemistä kirjan pariin. Teos löytyy dekkarihyllystä, mutta sen ei kannata säikäyttää. Kirja on kuin lankakaerä, joka punoutuu herkullisesti auki sivu sivulta. Ihmiskohtalot punoutuvat uskomattoman letkeästi yhteen. Jokainen luku on kirjoitettu eri hahmon suulla. Murhasta epäiltyjä on seitsemän. Lisäksi äänessä voi olla pääministeri tai tutkiva journalisti. Tämän kirjan loppuratkaisua et arvaa!

Intialaiset nimet sekoittavat välillä länsimaisen lukijan työmuistin, mutta onneksi sivuja voi kääntää tarkistusmielessä taaksepäin tarvittaessa.

Sama kirjailija on kirjoittanut Slummien miljonäärin. Sen haluan lainata niin pian kuin mahdollista.

Suosittelen tätä mitä lämpimimmin! Huippu! Posket hehkuen täällä ollaan!


Vikas Swarup: Tyhjentävä vastaus eli kuka voittaa miljardin?

Matkailu avartaa - lukeminen avartaa enemmän. Lue tämä teos! Tyhjentävän vastauksen pohjalta on tehty myös elokuva Slummien miljonääri (sen aion katsoa ensi viikolla). Kirja kertoo miljardi rupiaa tietovisassa voittaneesta nuorukaisesta, joka ei millään ole voinut tietää kouluttamattomuutensa vuoksi vastauksia kysymyksiin vilpittä. Kidutussellistä päähenkilön pelastanut asianajaja saa kuulla tarkan selonteon mitä tutisuttavimmista tapahtumaketjuista, joiden myötä nuori mies on oppinut juuri ne pienet triviatiedot, joita häneltä tietovisailussa tentattiin.

Vaikuttavan lukukomukesn vuoksi välillä tuli itku, nauru useammin, mutta moni kertomus veti vakavaksi. Kaikesta huolimatta kirja ei ole lainkaan raskassoutuinen, saati pitkäveteinen. Ei! Kerronnan letkeys saa lukijan nielemään paljon karmeutta. Intiassa todellisuus on vieläkin jotain hirveämpää kuin se oli Suomessa 1800-luvun lopulla Minna Canthin ärjyessä naisten tasa-arvon ja köyhien kouluttamisen puolesta. Hirviömäisiä olosuhteita löytyy tästä maailmasta vielä ihan eri mittakaavassa kuin harvinaisesta lintukodossamme. 

Voi, tämä oli niin hyvä kirja! Lue tokkiinsa.

P.S. Samalta kirjailijalta olen lukenut myös hykerryttävän Syyllisten seurueen, josta enemmän ylempänä sivulla.


Elif Shafak: Kunnia

Paksu mutta nopeasti etenevä kirja viihdyttää, miellyttää ja nostelee ajatuksenpoikasia.

Kerronta on lukijaystävällistä, mutta se ei väännä rautalangasta. Niin sanottuja "aukkoja" kerronnassa on tarpeeksi, ettei lukija turhaudu itsestäänselvyyksien puristukseen.

Teos on sukuromaani, jonka tapahtumat kulminoituvat Iskenderiin, joka joutuu vankilaan tehtyään kunniamurhan. Uhrina on oma äiti. Teoksen sävy ei ole aiheesta huolimatta liian synkä, vaan yllättäen sen lukeminen tuo vireän olon eksoottisilla mausteillaan - siitäkin huolimatta, että tapahtumista suurin osa sijoittuu 1970-luvun Lontooseen.

Suosittelen kirjaa monentasoisille lukijoille. Tämä teos tarjoaa purtavaa moneen makuun.


Outi Pakkanen: Kiinalainen aamutakki


Paremman puutteessa ihan kelvollinen dekkari. Tämä on kirjoitettu 1982.

Mukavinta kirjassa on 80-luvun tunnelma ja sen värittämä mukamoderni suomalaisuus. Ollaan "eksoottisia" ja syödään säilykeananasta pihvin päällä. Pidetään amerikkalaisvaikutteista tehokurssia hotellilla. Heh, siitä irtosi minullekin pari naurua. Nykyisin ovat asiat menneet vielä pidemmälle, mitä tulee voimaantumiseen ja amerikkalaishapatukseen!

Eräs henkilö murhataan ja sitten tuumataan, jotta kuka se mahtoi olla. Joku vetää päiväkännejä ja eräs pohtii suhdettaan asiaa tutkivaan poliisiin.





J.M. Coetzee: Häpeäpaalu



















J.M. Coetzee: Kesä

 


















J.M. Coetzee: Michael K:n elämä


Luin tämän romaanin jo vuosia takaperin. Halusin liittää sen samaan kasaan tänä kesänä lukemieni, muiden Coetzeen tekstien kanssa, koska ne ovat kaikki suositeltavia luettaviksi.

Micheal K on mies, jota ympäröivä yhteiskunta ei monessakaan mielessä meinaa tavoittaa. Hän elää omassa maailmassaan. Äiti kuolee aika alussa ja sitten eri vaiheita seuraa niin autiomaassa kuin vankileirilläkin. K vain kulkee oman elämänsä mukana, eikä lukija voi olla varma, onko tämä mies täysin vähä-älyinen vai jotakin muuta.

Sain itse luettua tämän kirjan pitkän lukemattoman jakson jälkeen, mikä on aika erikoista. Teoksen tahtilaji nimittäin on omalaatuinen eikä kirja mitenkään pursua koukuttavia käänteitä. Jotenkin siinä tuli silti roikuttua mukana ja tuli sellainen olo, että Nobel-palkinto on mennyt oikealle miehelle.

Kirja on sen verran syvällinen, että siitä voisi kirjoittaa vaikka kuinka älykkään esittelyn. Mutta tämä on onneksi vain lukuvinkki :)


  Henry James: Washingtonin aukio

Psykologisesti sangen tarkkanäköinen romaani. Vaikka tämä on kirjoitettu 1880, niin se ei tunnu vanhahtavalta. Suomennos on oikein tuore.

Miljöö on toki omaan aikaansa sijoittuva. Henkilöhahmot ovat tyypillisiä: ankara leski-isä, niljakemainen nuorukainen, yksinkertainen ja arkipäiväinen tyttö ja hupsu romantiikannälkäinen täti.

Kaikesta tästä huolimatta kyseessä ei ole romanttinen kukkahattudraama! Anteeksi, mutta en jaksa lukea sellaisia. Tämä romaani oli mieluinen lukukokemus siksi, että se sisälsi niin tarkkaa psykologista kerrontaa.

Hahmot olivat todentuntuisia ja kehittyivät loppua kohden, kukin suuntaansa.

Voin suositella kirjaa myös niille, joita kyseinen aikakausi vieraannuttaa ja joihin romanttinen kirjallisuus ei noin yleensä uppoa.


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Nopealukuinen romaani, josta saa halutessaan pahoittaa mielensä. Humoristinen ote tekee vakavista aiheista helpommin käsiteltäviä.

Ehkä kirjan syvemmät teemat - kulttuurin muutos, sukupolvien välinen kuilu, luonnonvarojen tuhlaaminen, yksinäisyys ja omasta perheestä vieraantuminen - tulevat iholle eri tavalla kuin jos niistä lukisi sanomalehdestä. Puhettahan näistä aiheista riittää.

Kirjan päähenkilö luennoi joka luvussa eri asioista, joista on pahoittanut mielensä. Syynä pahaan mieleen voi olla auringonpaiste, jos se paljastaa vuosikymmeniä pesemättöminä olleiden ikkunoiden lian. Ikkunat on pessyt vaimo, joka on puhekyvyttömänä hoitokodissa. Mieli pahoittuu terveyskeskuksen tarjoamasta riisistä, kun oma kellari olisi täynnä perunaa ja nyt joku kiinalainen jää nälkäiseksi kun ruoka on tuotu Suomeen.

 Päähenkilö on sympaattinen ja pohjimmiltaan lempeä. Aluksi jatkuva nurina nauratti, mutta jossain kohden itselle alkoi tulla sellainen olo, että ukkohan puhuu asiaa. Kirja myös liikuttaa. Vanha mies puolustaa heikompaa ja syöttää huolella sairaalle vaimolleen kiisseliä vanhainkodissa vieraillessaan. Mielestäni tämä kirja on lukemisen arvoinen.


Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Liikuttava, hyvä romaani, jossa on onnellinen loppu. Sen kun luet. Kyrön tyylin toki tunnistaa, ja ellet ole saanut siitä yliannostusta, on tässä sinulle teos paikallaan!
















Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi

Benjamin Kivi on Kyrön teoksista itselleni mieluisin. Se on mielenkiintoinen kehityskertomus nuoren miehen vaiheista kohti ennalta-arvaamatonta loppua. Älä anna umpitylsän kannen hämätä!

















Tilkka kertoo sotilassairaalan miljööseen sijoittuvista ihmiskohtaloista. Kyrölle tietyt henkilöhahmot ovat selvästi mieluisia, koska tämänkin kirjan tyypit ovat tunnisettavissa muista hänen kirjoistaan.

Kyrölle tuttuun tapaan jokainen luku on nimetty sen henkilön mukaan, jonka näkökulmasta kulloinkin kerrotaan.

Aika paljon tässä oli välityön makua.Tuli sellainen Kyrö-ähky, kun nielaisin tämän teoksen Benjamin Kiven ja Kerjäläinen ja jänis- kertomuksen jälkeen. Ei mielestäni yllä samalle tasolle, vaikka toki tässäkin on hyvät hetkensä. Armeijan metsäretken huipentuma montun reunalla oli karnevalistisuudessaan herkullinen.

Voin suositella niille, joilla on aivan hirveä kyrönnälkä. Muuten voi jättää väliin ihan hyvillä mielin.

Nahkatakki oli ihan hauska romaani rahatäytteisen nahkatakin seikkailuista väärien henkilöiden harteilla.

Lukemisen puutteessa törmäsin Kyrön Tuomaksen romaaneihin erään oppilaan kirjallisuusprojektin ansiosta. Olin unohtanut koko ukkelin luettuani pari vuotta takaperin hänen hauskan pakinakokoelmansa. Näin sitä opettajanakin voi saada mutkan kautta inspistä oppilailtaan.

Kyrön kerronnasta tulee mieleen tosi vahvasti lukioaikaisen innostukseni Jari Tervon käyttämä näkökulmatekniikka. Kyseessä on monellekin lukijalle tuttu kikkailu joka luvussa tapahtuvine näkökulman vaihdoksineen. Kirjan henkilöt, jotka loppujen lopuksi kaikki risteilevät samoissa tapahtumissa, tupsahtavat kuka minnekin toisen hahmon auton eteen tai käyvät ottamassa toisiltaan turpasaunan jos toisenkin.

Lukijan ilo on pitkälti oivaltamisen iloa: kirja ei ole liian vaikea, mutta keskittynyt pitää olla jos haluaa kaikki irti jokaisesta yksityiskohdasta. Lukijan toinen ilo on Kyrön huumori. Hekotutti ääneen muutamankin kerran.

Lue pois vaan! Itse aion lainata Kyröä taas heti kohta.



Maurice Leblanc: Arsène Lupinin kootut kertomukset

Tässäpä kesälukemista!

Jutut on alunperin julkaistu jo 1900-luvun alkuvuosina. Uusi suomennos on niin raikkaasti tätä päivää, että vanhahtavuudesta ei koidu mukavuudenhaluiselle lukijalle haittaa. Miljööt sijoittuvat romanttisiin paikkoihin ja itse päähenkilö - tuo hurmaava herrasmiesvaras - kerää sylin täydeltä sympatioita.

Tämä tavara on ns. turvallista: paha mieli ei tule, vaikka ruumiitakin ilmestyisi. Siveää on myös ja herttaisesti hieman naiivia, ei kuitenkaan liian naiivia. Vaikka en ahmikaan dekkareita noin yleensä, niin valitettavasti monet juonenkäänteet tuntuvat jo perinjuurin tutuilta. Genrenä dekkari on kutonut jo paljon verisempiä ja vaikeampia verkkoja yli sata vuotta Arsène Lupinin jälkeen.

Otapa Lupin kätöseen, käy oikosellesi aurinkoiselle nurmelle ja nauti hyvillä mielin tästä perin juurin geneerisestä huvituksesta.


Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Puolikas keltaista aurinkoa
Purppuranpunainen hibiskus


Tämä amerikkalainen, nigerialaistaustainen naiskirjailija vakuuttaa minut joka kerta. Lukija saa tuntumaa erilaiseen maailmaan, jossa sisällissota, väkivalta ja kulttuurien yhteentörmäykset vetävät huomion täydellisesti jonnekin kauas Suomen lintukodosta.

 Adichiella luontokuvaus on kaunista. Hän on tarkkanäköinen ihmisen kuvaaja - oli elinympäristö sitten sodanruntelema maisema tai moderni jenkkiläinen lähiö. Toistuvia teemoja Adichiella ovat naiseus ja parisuhde, lapsettomuus, väkivallan mielettömyys, sodanvastaisuus ja kulttuurien yhteentörmäykset. Välillä vahvoissa tarinoissa on realistista seikkailun tuntua.

Raakuuttakin näistä kirjoista löytyy, mutta jotenkin se ei tunnu olevan lukijalle "liikaa": Adichie ei lypsä väkivallalla lukijasta reaktioita, vaan käsittelee sitä kypsästi olemassaolevana, valitettavana asiana.

Aikaisemmin olen lukenut samalta kirjailijalta romaanit Purppuranpunainen hibiskus ja Puolikas keltaista aurinkoa. Huominen on liian kaukana on novellikokoelma, jonka teemat vaihtelevat, joten lukukokemuksesta ei tule liian raskas. Välillä on kevyempää, välillä tutisuttavampaa.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo sisällissodan aikaan sijoittuvan tarinan, jossa pääosassa oleva pariskunta joutuu liemeen jos jonkinlaiseen. Erityisesti mieleeni tästä kirjasta on jäänyt hyytävä kohtaus, jossa paha anoppi noituu poikansa kostaakseen miniälle tämän kyvyttömyyden saada jälkeläisiä. Hrrr! Puistattaa vieläkin! Lisäksi kamppaillaan vailla ruokaa ja lääkkeitä ja silti loppu on ihan onnellinen.

Purppuranpunainen hibiskus on kirjoista ehkä helppolukuisin, koska siinä keskitytään erään perheen sisäisiin ristiriitoihin, eivätkä sota tai muut väkivaltaisuudet ole siinä keskeisiä. Isä on väkivaltainen katolinen kiihkoilija ja aikuisten lasten elämä uhkaa jäädä pahasti tämän jalkoihin.


Tätä kirjailijaa ei kaikesta asian painavuudesta huolimatta tarvitse pelätä. Kerronta tempaa lukijan mukaansa ja tarinat ovat oikein hienoja ja koskettavia. Tarinoiden draamankaari toimii kaikissa Adichien teoksissa hienosti. Voin suositella jokaista näistä opuksista kaikille (paitsi raskaana oleville vain varauksella).










Veijo Meri: Manillaköysi

Klassikkoja ei aina tarvitse pelätä, ei ainakaan tätä mehevää pienoisromaania.

Joose Keppilä hourailee junavaunussa manillaköysi tiukassa puristuksessa vartalonsa ympärillä kuunnellen tovereidensa hurjia sotajuttuja.

Lopulta kaikki päättyy onnellisesti.










Sinikka Nopola: Se on myähästä ny 
Miksi emme totu pystyasentoon

Nopola kirjoittaa pitkälti aika kepeästi kivaa kesälukemista.

Varsinkin varhaisempi teos Se on myähästä ny on varsin kitkaton lukupaketti. Tampereen murre on ihan kivan kuuloista. Ainoa vika siinä ehkä on tietty tunne piirteettömyydestä, mikä on vain harhaa. Olemme suomalaisina niin tottuneet tähän puheenparteen joukkoviestimissä, että se ei kutkuta yhtä herkullisesti kuin vaikkapa lounaismurteet.

Miksi emme totu pystyasentoon oli mielestäni parempi lukukokemus kuin Nopolan aikaisempi teos. Siinä on joissakin tekstinpätkissä syvää havainnointia kulttuurista jossa elämme. Ruoka kelmutetaan, sen tuoreutta ei tarkisteta haistamalla vaan parasta ennen -päivämäärästä. Samalla tavoin kuolema on eristetty.



Kirjat sisältävät lyhyitä tekstejä, ja kaikkia niitä yhdistää humoristisuus. Vakavuus löytyy rivien välistä, jos sen haluaa sieltä löytää. Joku voisi sanoa, että Nopola piilotaa vakavat asiat huumorin ja kepeyden alle. Itse kuitenkin väitän, että näissä teksteissä kepeyden voi lukijana kauhoa kuppiinsa hyvällä omatunnolla ilman synkkiä sävyjä.









 
Hanan al-Shaikh: Kaukana Lontoossa

Eksoottinen kansi sai minut lainaamaan tämän teoksen. Luin sen kyllä loppuun asti, mutta lähinnä velvollisuudentunnosta.

Kirjassa Lontooseen päätyy muslimitaustaisia ihmisiä värikkäistä taustoista ja heidän elämänsä tavalla tai toisella kietoutuvat yhteen. On prostituoitua (joka teeskentelee prinsessaa), naisten vaatteisiin pukeutuvaa miestä, on eronnutta naista ja romanssia ja... hoh hoijakkaa. Näistä aineksista olisi varmasti saanut tehokkaamman ja koukuttavammankin kirjan kasaan.

Henkilöt jäävät eronnutta naista lukuunottamatta etäisiksi ja hahmot litteiksi. Lukijalle on ihan sama, kuinka heille käy! Sympatiat eivät herää. Huumori on hiljaista, mutta onko se tarkoitettu hersyvämmäksi? Naurahdin muutamassa kohdassa partaani.

Vaikka juonenkäänteitä riittää ja kaikenmaailman metkua piisaa, ei lukija saa niistä oikein iloa irti. Jää sellainen olo, että kirjailija ei osaa tehdä asiaa tikusta eikä sen puoleen tukistakaan. Niin että tämän kirjan voi jättää hyllyyn hyvillä mielin. Anteeksi nyt vain.


 Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa

Mukava kirja arjesta ja muustakin Turkissa. Paakkinen on toimittaja, joka on muuttanut nuorena Turkkiin, asunut Lontoossa, Kyproksella ja matkustellut paljon. Mielenkiintoisia tarinoita muistelmahenkisesti.

Kirjassa myös käsitellään joitakin historiallisia aiheita. On maanjäristystä, terrori-iskua ja kimeä-äänistä talonmiestä.

Yllättäen teos piti otteessaan viimeiselle sivulle asti.  Siellä selviää, kuinka kävi kirjoittajan kolme kuukautta etuajassa Kyproksen alkeellisessa sairaalassa syntyneelle vauvalle.






Seija Vilén: Mangopuun alla

Hieno, runollinen teos. Omaelämäkerrallinen piece of art, jossa kirjailija käy läpi Hare Krishna -liikkeessä viettämiään nuoruusvuosia, väkivaltaista parisuhdetta, lapsuuden lakihenkisyyttä ja lopulta pesäeron tekemistä menneisyyden kanssa.

Kirja on romaanin mittainen proosaruno. Ajankuvaus voi muuttua parikin kertaa yhdessä kappaleessa ilman, että sitä sanotaan suoraan. Lukijan on pidettävä ohjaksista aika tiukasti, ettei putoa kärryiltä.

Suosittelen teosta lukijalle, jolla on jo hieman turnauskestävyyttä lukea melko arvoituksellista tekstiä. Lukukokemus on aika intuitiivinen ja kirjailija pelaa mielleyhtymillä ja rivien välistä puhumisella.



Corinne Hoffman: Valkoinen masai

Oli ihan hyvä kirja. Aloin lukea tätä kun hyllyssä ei ollut muuta ja kirjasto oli kiinni. Ekoilla sivuilla naureskelin tökerölle siirappiromantiikalle. Kirja sai minut kuitenkin koukkuun, kun hoksasin sen pohjautuvat tositapahtumiin.

 Kirjassa oli liitteenä valokuviakin (tosielämästä, ei elokuvasta). Takakansiteksti paljasti, että Hoffmanin romanssi masai-mieheen kesti neljä vuotta. Alkoi uteloittaa toden teolla, mikä sai kirjailijattaren luopumaan "elämänsä rakkaudesta" niin nopeasti. Hoffman oli miehen vuoksi luopunut yltäkylläisestä ja itsenäisestä eurooppalaisen yrittäjän elämästä.

Kirja on varsin kiva ja eksoottinen. Arkielämän kuvaus keskellä afrikkalaista ei-mitään on paljon coolimpaa kuin satunnaisen extreme-matkailijan parin viikon lomareissu. Karuissa olosuhteissa tapahtuu kaikenlaista hiuksianostattavaa. Se, että kyseessä ovat tositapahtumat, saa jännittämään henkilöiden puolesta ihan tosissaan. Suosittelen tätä kirjaa.




Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonnen palvelijattaren arvoitus

 Mukaansatempaava viihdyke. 

Harmiton ja genrelleen, dekkarille, uskollinen alusta loppuun.

Miinusta tulee tarpeettomasta vieraskielisten sanojen viljelemisestä, jolle on omistettukin monia sivuja sanastoa kirjan lopusta. Myös pieni saarnaavuus Intian huonosta tilanteesta korruption ja köyhyyden suhteen tuntui päälleliimatulta. 
   
Eksoottinen miljöö sinänsä vetosi ja oli perimmäinen syy teoksen lainaamiselle.

Jos pidät Naisten etsivätoimisto n:o 1 -sarjasta, niin saatat pitää tästäkin. Salapoliisi on tässäkin teoksessa pullea... Taiteellisesti teos ei toki ravistele, eikä se ole sen tarkoituskaan. Viihtyminen on etusijalla, ja sen teos hoitaa kiitettävästi.
 



Phillip Cary: Hyvä uutinen huonolle kristitylle. 10 asiaa joita sinun ei tarvitse tehdä

Tässä on kirja, jonka lukemista suosittelen kristityille kanssaeläjilleni enemmän kuin mitään muuta.

Tämä pyyhkii lattioita kaikella sillä, jota myyntipöydät seurakunnissa pursuavat. Vapise, Bevere. Haloo, Watchamn Nee. Joyce Meyer, mieti vähän.

Tämä ei ole anarkiaa, vaan erinomaisesti perusteltua, raamattullisesti pätevää argumentointia asioista, jotka ovat pahasti pielessä, mutta joita emme ole huomanneet. Kirjailija on filosofian tohtori, joka osaa selittää tavallisen ihmisen kielellä syyt, miksi uskovaisella on nykyisin niin vaikeaa.

Tämä teos on mahtava lääke aivopesua ja itsensä psyykkaamista vastaan. Jos uskossa oleminen ahdistaa joskus, niin tämä teos osaa kertoa, mistä se johtuu.

Uskallatko kyseenalaistaa, uskallatko etsiä vilpittömästi totuutta? Silloin kannatta hankkia teos vaikka kirjastosta ja rohkeasti lukea, mitä tällä kaverilla on sanottavaa. Pureskele itse.

Väliotsikot puhukoot puolestaan:
1. Miksi Jumalan ääntä ei tarvitse kuulla sydämessä
2. Miksi intuitioiden ei tarvitse olla Pyhästä Hengestä
3. Miksi Jumalalle ei tarvitse "antaa elämän hallintaa"
4. Miksi Jumalan tahtoa ei tarvitse "saada selville"
5. Miksi oikeista vaikuttimista ei tarvitse olla varma
6. Miksi pään ja sydämen erottamisesta ei tarvitse olla huolissaan
7. Miksi koko ajan ei tarvitse muuttua
8. Miksi aina ei tarvitse tuntea iloa
9. Miksi "uskon soveltaminen elämään" on pitkästyttävää
10. Miksi kokemuksen korostaminen johtaa jälkikristilliseen kulttuuriin



Tuija Välipakka ja Arja Lehtosaari - Sata tapaa tappaa sielu

Kirja kertoo narsisteista parisuhteessa, vanhempina, työpaikalla. Tylyä luettavaa, mutta ehkä vähän liiankin herkullista. Ihmisen pimeä puoli haluaa tietää kaikesta hirveästä, johon mustanpuhuva narsisti pystyykään. Toki asiasta voi olla kiinnostunut muutenkin. Esimerkiksi, jos epäilet narsistin olemassoloa omassa lähipiirissäsi, kannattaa tähän teokseen tutustua.

Teoksen tarkoitus ei ole kaikesta huolimatta mässäillä ihmisten kohtaloilla, vaan jakaa tutkimustietoa ja ihmisten omia kokemuksia, jotta mahdollisimman moni voisi välttää narsistin ansaan joutumisen.

Suosittelen tätä tositarinoista koostuvaa kirjaa kaikille, joita ihmisen pahuuden eri muodot kiinnostavat, narsismista tietoa etsiville ja varsinkin narsismin uhreille.

Kirjassa on pari eityisen häijyä kohtaa, eli jos olet hyvin herkkä, niin ei kannata itseään ihan kaikilla teoksen tositarinoilla kiusata.


Wolfram Eilenberger - Minun suomalainen vaimoni

"Ihan hauska", voisin tästä kirjasta sanoa. Kirjoittaja on Saksasta ajat sitten Suomeen rakkautensa perässä muuttanut kulttuuritieteiden rohvessori.

Parhaimmillaan kirja tarjoaa suomalaisuuteen näkökulmia, joita ei välttämättä ole itse tullut ajatelleeksi. Ja tunnetustihan meitä suomalaisia kinnoostaa, mitä muut meistä ajattelevat.

Eilenberger ajattelee meikäläisistä sangen positiivisesti - hän jopa yltyy romantisoimaan suomalaista luontoa ja luonnetta. Onneksi kirjoittajan omaelämäkerrallinen ote on aika raikas, eikä lukijana edes minulle tullut äklöä oloa.

Jos luet tämän kirjan, voit viihtyä ja naurahtaakin. Jos et lue, niin se ei ole kuolemaksi.




Umayya Abu-Hanna - Nurinkurin

Suomessa 30 vuotta asunut, palestiinalaissyntyinen Abu-Hanna kertoo novellimaisesti lapsuudenmuistojaan Isralen miehittämillä kotikonnuillaan. Abu-Hanna on ollut otsikoissa viime aikoina muutettuaan Amsterdamiin ja kritisoituaan sieltä käsin suomalaisten rasisimia (Helsingin Sanomissa). Rasismista hänellä onkin kouriintuntuvaa kokemusta jo lapsuudestaan. Tähän Nurinkurin antaa selvän tuntuman.

Kirja on on kevyt muodoltaan ja sitä myöten helppolukuinen. Jutut ovat mielenkiintoisia ja niistä on kuultavissa kirjailijan särmikäs minä-kertojan ääni. Kirjassa harmitti lähinnä se, että kirjalija käytti sivummääräisesti paljon tilaa kristinuskon kritisoimiseen väärillä perusteilla. Kristinuskon kritisoiminen ei häiritsisi, jos se olisi perusteltu aiheellisesti. Nyt kritisoitava aihe on pikemminkin kristinuskon irvikuva. Abu-Hanna ei kirjoituksensa perusteella vaikuta olevan asiasta kauhean hyvin perillä, mutta ammuskelee kritiikkiään siitä huolimatta. Temperamenttinen ote on muutoin kirjalle eduksi, jos jaksaa ohittaa kristinuskoon liittyvät jutut olankohautuksella. Voin suositella!


Mario Vargas Llosa - Tuhma tyttö

Perulaisen nobelistin kihnuttava rakkauskertomus. Vai voisikohan sitä rakkaudeksi kutsua, kun nainen on narsistinen identiteetin vaihtaja ja mies tästä niin riippuvainen, että antaa naisen pettää itseään lukemattomat kerrat luovuttamatta silti otettaan ihailunsa kohteesta.

Tämä oli hyvä kirja, jossa oli mielenkiintoista miljöön kuvausta (Peru, Pariisi, Madrid), hyvää dialogia ja historiallisesti etenevä viitekehys, joka putkahtaa luontevasti kerronnan lomassa esille. Kirjailijalla on laaja näkökulma lähihistorian ilmiöihin, ja hän kertoo niistä kiinnostavasti.

Hahmot eivät jääneet litteiksi, vaan rakentuivat koko romaanin ajan, niin että lopulta kiero miestennielijäkin saa lukijan ymmärtämään toimintaansa. Ainakin vähän. Loppu on jollakin tapaa odotettavissakin, mutta se on silpoutuneisuudessaan aika tyly. Hieno kirja, suosittelen kaikille, jotka eivät yleensä tykkää rakkausromaaneista. Itsekään en niistä innostu, mutta tämä oli ihan totta mielenkiintoinen.



Eija Reinikainen - Leimatut lapset

Kun koulu ei ymmärrä. Tositarinoita oppilaista, jotka aiheuttavat opettajille silmäpussit ja harmaan tukan. Reinikainen kertoo omista, vuosikymmenien aikana, opettamistaan oppilaista.

Riipaisevia elämänkohtaloita ja murhenäytelmiä. Joillekin kävi hyvin! Ihanaa! Tämän ahmaisin kahdelta istumalta, kun en malttanut lopettaa.

Suosittelen kaikille, joita kiinnostaa ihmisten tiivistetyt elämäntarinat ja varsinkin opettajille, joita joskus NYPPII niin maan perusteellisesti.



Hilkka Olkinuora - Elä ihmeessä. Kirja naiselle.

"Olisitko oma ystäväsi, jos voisit valita? Kelpaatko edes itsellesi?"

Niin tymäkkä kirja, että ottaa heti luulot pois. Näyttää ensivilkaisulta puuduttavalta aforismihömpältä tai joutavalta elämäntaito-oppaalta, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Mutta OHO! Eipäs ollutkaan!

Kiva ja persoonallinen kuvitus maustaa huojentavasti Olkinuoran tarkasti pureskeltua settiä. Ajatus porautuu naisen häpeään, vihaan, syyllisyyteen, pelkoon ja moneen muuhun värisyttävän tarkkanäköisesti. Kirja on punnittua lausetta pullollaan, joka virkkeestä saisi viisaan sananlaskun jo pelkkänään.

Luepa tämä, niin viisastut! Kauaa ei tämän ohuen opuksen lukemiseen mene. Sivut ovat miellyttävän karheat ja kansi napakankapea. Miekin viisastuin rahtusen, ja olisin viisastunut lisää, kun olisin lukenut kaksi tai kolme kertaa uudelleen.



Alexander McCall Smith - Teetä ja Sympatiaa (Naisten etsivätoimisto n:o 1)

Olen ehkä jäävi arvostelemaan "Mma Ramotsweja". Jäävi siksi, että olen niihin ihan koukussa. Toisaalta, ainahan arvostelut ovat jossain määrin subjektiivisia. Tämä on joka tapauksessa sellainen kirja, jonka ahmaisin parissa tunnissa ja jäin kuitenkin nälkäiseksi. Kuten joka kerta kyseisen sarjan teoksien kanssa.

Isäntä se aina leikkimielisesti naureskelee näille lukemistoilleni. Se on hinta siitä, että olemme kumpikin valmistuneet kirjallisuuden pääaineopiskelijoina. Viihdettähän tämä on, täyttä formulaa, kulutuskamaa. Tunnustan, tunnustan.

Mutta roskaa tämä ei missään nimessä ole, ei edes kioskikirjallisuutta. Näissä kirjoissa on ihan mukavia pieniä oivalluksia ja ainakin hieman länsimaalaisesta poikkeavia tarinoita naisetsivän botswanalaisesta arjesta. Kuitenkin kirjailija on perinteisesti valkoista maskuliinista hegemoniaa edustava henkilö. Valkoinen mies, joka kertoo asiat kuvittelemastaan afrikkalaisesta naisnäkökulmasta. Saattaapa hän jotakin tästä näkökulmasta tavoittaakin. Ainakin laiskanpulskeaan lukijaan keino uppoaa kuin Mma Potokwanen kakkupala.

Luepa tämä kirja muiden samaan sarjaan kuuluvien ohessa, niin kaamos kaikkoaa! Mutta varo, saatat jäädä koukkuun tähän aurinkoa tihkuvaan, rooiboksen makuiseen kirjasarjaan. Toisaalta - koska kyseessä on formulakirjallisuus, se alkaa tunkea toistavuudellaan korvista ulos, jos sitä ei malta annostella itselleen oikein.

Naisten etsivätoimisto n:o 1 -kirjasarjan teokset vanhimmasta tuoreimpaan:
  • Naisten etsivätoimisto nro 1 (The No 1 Ladies' Detective Agency, 1998, suom. 2003)
  • Kirahvin kyyneleet (Tears of the Giraffe, 2000, suom. 2004)
  • Siveysoppia kauniille tytöille (Morality for Beautiful Girls, 2002, suom. 2004)
  • Kalaharin konekirjoituskoulu miehille (The Kalahari Typing School for Men, 2003, suom. 2005)
  • Elämän kirkas keskipäivä (The Full Cupboard of Life, 2004, suom. 2006)
  • Botswanan iloiset rouvat (In the Company of Cheerful Ladies, 2006, suom. 2007)
  • Onni ja siniset kengät (Blue Shoes and Happiness, 2006, suom. 2008)
  • Oivallinen aviomies (The Good Husband of Zebra Drive, 2007, suom. 2009)
  • Pieniä ihmeitä autokorjaamolla (The Miracle at Speedy Motors, 2008, suom. 2010)
  • Teetä ja sympatiaa (Tea Time for the Traditionally Built, 2009, suom. 2011)
  • Harhapolkuja savannilla (The Double Comfort Safari Club, 2010, suom. 2012)
  • Häähuumaa lauantaina (The Saturday Big Tent Wedding Party, 2011, suom. 2013)


Henning Mankell - Likainen enkeli

Helppolukuinen ja mukaansatempaava historiallinen draama. Köyhä ruotsalaistyttö löytää itsensä monen mutkan kautta Afrikasta tekemässä vaikutusvaltaista bisnestä, joka ei varmasti ole koskaan käynyt hänellä mielessäkään. Hänestä on tullut rikas. 

Ihan mukava tarina, joka ei käy tylsäksi missään vaiheessa. Huonoa kirjassa on se, että henkilöhahmot jäävät etäisiksi, mikä ei liene ollut kirjailijan tarkoitus. Kirjan parasta antia älyllisesti ovat päähenkilön havainnot valkoisten ja mustien välisestä jännitteestä ja toistuvasta havahtuimisesta omaan asenteeseen, joka ei aina ole sitä, mitä päähenkilö itseltään odottaisi.

Tämä on hyvää ja laadukasta kulutuskirjallisuutta. Teoksen taiteelliset arvot jäävät lähinnä siihen, että onpahan keksitty hyvä tarina ja kerrottu se varsin näpsäkästi. Aivot voi siis osittain jättää narikkaan, jos kokee sen tarpeelliseksi. Itse en tietenkään sitä suosittele. 

Tämä ei ole mikään maailmankirjallisuuden klassikko, mutta varsin kiva iltalukeminen! Voisi sitä aikansa huonomminkin käyttää.



Katherine Boo - Kätkössä kauniin ikuisen


Mumbain slummiin sijoittuva, viemärinhajuinen tosikertomus. Boo on voittanut Pulizer-palkinnon tällä teoksellaan, jota varten hän haastatteli kolmen vuoden ajan slummin asukkaita Mumbaissa. Kaikki tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, mikä lienee ollut vahva meriitti jaettaessa journalisteille myönnettävää Pulizeria. Journalisti Boo tosiaan onkin - kirja sortuu esitelmöimään vähän väliä.Varsinaista oivaltamista teos ei aiheuttanut. Paitsi tietysti sen perinteisen reaktion - voi minua yltäkylläisyydessä loikoilevaa länsimaalaista!

Teoksen taiteellinen arvo pääsee onneksi hieman ylemmäs kuin teema, jonka ympärille se rakentuu: jätteiden keräämistä. Kuitenkin haluan kirjallisuudelta muutakin kuin korruptiolla, itsemurhilla, juonittelulla ja mädältä haisevalla limalla ratsastamista. Kirjan perustana on journalistinen uskomus siihen, että totuus olisi tarua ihmeellisempää. Mukavaa on se, että kirjoittaja seuraa useamman perheen vaiheita, jotka linkittyvät toisiinsa. Juuri, kun lukijaa alkaa pahasti puuduttaa, siirrytään kertomaan toisen porukan edesottamuksista.

Teoksen journalistisista ansioista huolimatta teki mieleni lopettaa lukeminen useamman kerran, mutta päätin olla luovuttamatta. Tosin välillä kirjan käänteet kävivät myös niin mielenkiintoisiksi, että opusta ei olisi malttanut laskea käsistään. Eniten lukemisesta nautin silloin, kun kerrotiin narsistisesta slummipomosta. Melkoinen kurppa, heh! Välillä kertoja saa lukijan silmät pyörimään päässä: epäoikeudenmukaisuus ja länsimaalaisten avustusrahojen keinottelu vääriin taskuihin herättää äärimmäisyydessään ärtymyksen sijaan huvittuneisuutta -  sen verran överiksi menee. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, mitään ei ole liioiteltu.

Voin suositella kirjaa niille, jotka haluavat TIETOA slummeissa elämisen karusta arjesta. Jos pidät elämäkerroista, niin tämä on todella erilainen ja hyvä vaihtoehto sille, mitä yleensä luetaan suurmiesten vaiheista. Tässä on kerrottu köyhimmistä köyhimpien, näkymättämien ihmisten elämästä. Lukiessa tuntuu siltä, kuin slummin asukkaat olisivat runsaudessaan hajottajabakteereja rikkaiden harvalukuisen joukon jätöksille. Kirja sopii myös niille, jotka ovat omasta mielestään köyhiä ja kurjia ja haluavat lukea ihmisistä, jotka ovat varmasti vielä tuhatkertaisesti surkeammassa jamassa.

Ihan hyvä, että tällainenkin kirja on olemassa. Ei niinkään taiteellisten arvojen kannalta, vaan siksi, että se auttaa hahmottamaan oman hyvinvointinnin harvinaislaatuisuuden.



Umayya Abu-Hanna - Sinut


Aivan ihana kirja täynnä omakohtaisia oivalluksia. Kirja koostuu erilaisista tekstikatkelmista, osa on lyhyitä, osa pitkiä. Mukana on sähköpostikirjeenvaihtoa, kolumneja, haastatteluja ja päiväkirjamerkintöjä. Melkein kaikki tuottivat oivaltamisen iloa. Tekstit kiertyvät kirjailijan omaan elämään uudessa kotimaassa keskellä erilaisuutta pelkääviä suomalaisia ja niitä, jotka omalla vajavaisella tavallaan haluavat auttaa. Loistavia kielikuvia, värikästä ajatuksen punomista.

Kerronnan kantava teema on toiseuden kokemus: minäkertoja on arabi, mutta ei muslimi; israelilainen, mutta ei juutalainen; kristitty, mutta ei uskovainen; suomalainen, mutta maahanmuuttaja; ei mies, vaan nainen.

"Mustamaija parkkeeraa alakerran jalkakäytävälle ja minibussista marssii kahdeksan tummansiniseen haalariin puettua poliisia. Apua! Nyt Al-Qaidan jäsen on löytynyt Kampista! Vai kokeeko poliisi uhkana sen, että kolme arabia on samassa kämpässä keskustassa? Kuin joutsenenpoikaset poliisit marssivat peräkanaa. Univormut kääntyvät oikealle, kunnes kebabravintolan ovi nielee heidät yksi kerrallaan.

Hengitän syvään. Ei ole hauskaa olla arabi tai edes arabin näköinen ihminen nykymaailmassa. -- Katson oikealle, ja poliisithan sieltä tulevat kebabravintolasta taas siistissä rivissä, nyt jokaisella on hymy kasvoillaan ja ruskea paperipussi kourassa. On todella söpö näky kun kebabsaalis saa virkavallan tyytyväiseksi. Pidän Suomen poliisista. " (Sinut - Kotini on rauhani s. 90)

Siis ai että, lukekaa!

Kirjailija on israelilaissyntyinen opettaja ja tutkija, joka on asunut Suomessa vuodesta 1981.



Anilda Ibrahim - Punainen morsian



Karu, mutta tarttuva sukukertomus Albaniasta. Voi että, miten voikaan mennä kaikki pieleen! Tarina on kuitenkin tosi. Kirjailija kertoo oman sukunsa vaiheista ja keskittyy ennen kaikkea naisten tilanteeseen.

Kirjaa oli helppo lukea, vaikka se ei ollutkaan kevyt. Sanon tämän hyvässä mielessä. Kirjassa oli taiteellisiakin ansioita, ja jotenkin se kolahti. Ihmiskohtalot olivat niin karuja, että mielenkiinto ei voinut olla pysymättä yllä. Herkkää lukijaa helpottaa se, että asiat kerrotaan erittäin ytimekkäästi ja toteavasti. Pidin siitä, että kirjailija ei lypsä lukijasta tunteita! Asiat olivat puhuttelevia sinänsä, ilman kyynelten pumppaamista.

Kirja jakaantuu selkeästi kahteen osioon - toteavaan ja lyhytsanaiseen alkupuoliskoon, joka kertoo suvun historiasta ja omakohtaisemmin kerrottuun loppupuoliskoon, joka sijoittuu Albanian vapauttamisen aikaan.

Voin suositella kirjaa kenelle vain, jos naisnäkökulma ei tunnu vastenmieliseltä. Ei myöskään kevyeksi välipalaksi, melko tymäkkää settiä nimittäin sisältää tämä. Hieno teos!

2 kommenttia:

  1. Löysin yhden kirjan, jonka olen itsekin lukenut! Nimittäin tuo "Minun suomalainen vaimoni". Suomalaisuuteen näkökulmia tuo myös Phil Schwarzmannin kirja "How to Marry a Finnish Girl". En löytänyt sitä suomeksi, mutta ihan helppoa englantia on. Oman kirjan ehdin lahjoittaa eteenpäin, olisin muuten laittanut tulemaan sinulle :)

    VastaaPoista
  2. Heh, aiinäpä hyvä lahjavinkki unkarilaistaustaiselle lankoehdokkaalle! Kiitos!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo :)